Rauniokaupungin roviot

13. luku

♦

Hän ei saa nähdä minua. Juoksen kujaa pitkin niin kovaa kuin pystyn pitämättä ääntä. Mutta tuntuu, kuin joka puolella, mihin katson, hän on siellä. Hillitsen puuskutustani. Hän ei saa kuulla minua. Hän ei saa nähdä tai edes haistaa. Jos kohtaamme, olen mennyttä.

♦

En voi sanoa, etteikö minua hävettäisi. Vilkutan Sakelle, Pekalle ja Leskiselle hyvästit, ennen kuin kiipeän kyytiin. Pääsen taas ajelulle murahtelija-miehen kanssa, mutta nyt se ei haittaa minua. Olen saanut keskustelemisesta tarpeekseni.

Ajattelen sitä hetkeä, kun muut ryntäsivät avukseni. Olin tajuttomuuden rajamailla ja näin kaikkialla vain epämääräisiä ihmishahmoja. Häpeän puna nousee poskilleni, kun ajattelenkin, kuinka aloin kirkua, kuin minua olisi teurastettu teltassa. Muistan, kuinka minut nostettiin pystyyn ja raahattiin päivänvaloon. En ole varma itkinkö, mutta huusin ainakin. Joku rutisti minua kovaa ja se tuntui mielettömän hyvälle.

Marita sanoi, että voin lähteä. Yritin ensin jäädä, mutta metsä ympärilläni alkoi ahdistaa, että päätin poistua paikalta. Mutta se häpeä. Häpeä, kun kiljuin teltassa, ilman mitään järkevää selitystä. Se häpeä, kun poistuin paikalta kaikkien katseiden alla.

Automatka sujuu rauhallisesti, vaikka odotankin koko ajan, että valkeakaapuinen hahmo ilmestyy tielle vaatimaan tulikorua takaisin. Kukaan ei kuitenkaan tule tai mitään tapahdu. Metsä vilisee silmissä ja tunnen, kuinka silmäluomet alkavat käydä raskaiksi. Jos jotain tapahtuu, kuolen toivottavasti tajuamatta sitä.

Auto jarruttaa. Olen jo valmis törmäykseen, huutoon ja lasinsirpaleisiin, mutta pysähdymmekin vain torille. Tuijotan tuttua ympäristöä; ihmisiä liikkuu kadulla, mutta jotenkin vähemmän kuin ennen. Kaikki vilkuilevat enemmän ympärilleen. Huolettomuus on tipotiessään. Kiitän kyydistä ja loikkaan soralle. Kaupungin meteli on jotenkin rauhoittava; täällä kukaan ei voi hyökätä niin, ettei edes joku huomaisi. Vilkuilen hetken ympärilleni, ennen kuin huomaan Alecin, joka seisoskelee tiilikerrostalojen tuntumassa. Hän vilkuilee hermostuneena ympärilleen pidellen kangaskassia. Hänen poskessaan on punainen juova, aivan kuin joku olisi iskenyt häntä piiskalla.

"Hei", sanon, kun en muutakaan keksi.

"Oliko kivaa?"

"Mitä luulet?" tuhahdan ja menen hänen ohitseen kujalle. Hänen läsnäolonsa hermostuttaa minua, mikä saa minut enemmän hermostuneeksi. Meistä on tullut kuin vahingossa kelvollisesti toimiva parivaljakko; eripurainen ja näyttämisenhaluinen, mutta sen verran toimiva, että saamme asiat hoidetuksi.

"Mitä kentällä tapahtui?", Alec kysyy ja tarttuu hiuksiini ja rapsuttaa suortuvistani hiukan verta. "Ja miksi ihmeessä sinulla on verta päässäsi?"

"Minä... Eräs poika ampui itseään."

"Ja?"

"Ja mitä? Hänestä lensi verta ja hänet vietiin pois."

"Se ei varmaan ole syy, miksi lähdit sieltä aikaisessa."

Puna nousee taas kasvoilleni, kun ajattelenkin itseäni maassa kirkumassa. Pudistelen päätäni ja kieltäydyn vastaamasta. Hiekkaa pölähtää ilmaan joka askeleella ja sitä on kaikkialla, kun kävelemme ahtaiden kujien läpi ryhmämme luokse. Emme sano mitään, kuuntelen vain, kuinka Alec hyräilee hiljaa itsekseen.

"Alec."

"Niin?"

"Tiedätkö sinä kuka on Eve Isinen?"

Alec jäykistyy ja kääntää katseensa minuun. Hän nielaisee selvästi.

"Mitä hänestä?"

"Hän kysyi minulta mitä tiedän sinusta."