Rauniokaupungin roviot

4. luku

♦

Olen typerä.

Vainaa.

Petturi.

Mitähän minä en ole?

Ehkä ihana,

tai mukava

tai herkkä.

Niitä minä en ole.

En missään tapauksessa.

♦

En ehdi pitkään istua, sillä Jari viittoilee minut luokseen aulaan.

"Ajattelin, että haluaisit haukata hetken happea", hän sanoo ja vilkaisee kerran ruokailutilaan.

"Öh... no, ehkä joo." En ole varma, minkälaisesta happihyppelystä on kyse, joten en uskalla sanoa mitään.

"No hyvä, otahan tuosta rahaa ja ruokalippuja ja lähde Alecin kanssa ostoksille Rautatientorille. Se on siinä rautatieaseman ohessa", Jari sanoo nopeasti, ja ennen kuin ehdin änkyttää vastaan, hän tuikkaa kolikoita ja pari valkoista paperinpalaa kouraani, ojentaa oman reppunsa ja käskee Alecin luoksemme. Alec talsii mulkoillen paikalle.

"Lähtekää ostamaan ruokaa", Jari sanoo. Alec katsahtaa häneen kuin aikoisi sanoa jotain, mutta pitää loppujen lopuksi suunsa kiinni. Jari menee takaisin ruokailutilaan.

"Tämä on jotain inhaa pilaa", murisen, työnnän rahat maastohousujeni taskuun ja heitän repun Alecille, joka näyttää hiukan hämmentyneeltä.

"Pilaa?"

"Juuri sitä. Inhaa pilaa. Olet aika tyhmä, jos et huomaa sitä", sanon. Siirrän rautaoven sivuun ja puikahdan kujalle. Viime kerralla olin lähdössä katsomaan, miltä maailma näyttää ilman tulimerta. Nyt olen menossa ostoksille. Alec seisoo takanani kädet puuskassa. Miksi hänen täytyi tulla mukaan? Miksi juuri hänen? Miksei Aaron tai Luukas? Jarin täytyy tietää, että inhoamme toisiamme. Ehkä hän yrittää parantaa välejämme tai vain keljuilla kustannuksellamme. Kumpikaan vaihtoehto ei ole toista parempi.

Horisontissa siintävät kerrostalot lähestyvät tuskallisen hitaasti. Kuulen Alecin hyräilevän jotain minulle tuntematonta sävelmää. Se käy hermoni päälle, mutta pidän suuni kiinni. En jaksa tapella nyt.

Kun viimein pääsemme kerrostalojen luo ja torin reunaan, jähmetyn. Katu on täynnä ihmisiä ja perheitä. Alec tulee aivan taakseni ja hän naurahtaa tajutessaan järkytykseni.

"Et ihan tainnut odottaa tällaista."

En saa sanottua mitään. Olen liian hämmentynyt. Miten ihmiset pystyvät olemaan tällä tavalla viettämässä päivää, kun on meneillään sota? Kun on varmaa, että milloin tahansa tulee joku ja saattaa tappaa? Haluan huutaa heille heidän tyhmyydestään. Eikö nyt pitäisi vain lähteä ja antaa sotilaiden hoitaa homma. Mutta ei, täällä he vain elelevät normaalia elämäänsä, kun muut yrittävät pitää heidät hengissä.

Alec tarrautuu olastani, kuin arvaten ajatukseni.

"Ei kannata."

"Miksei muka?" sanon tiukasti ja ravistelen Alecin käden pois. Sulaudumme väkijoukon sekaan.

"Luuletko sinä, ettei jokaikiselle täällä ole sanottu, että lähtekää? Eivät he usko sitä."

Nielen sanat, jotka haluavat purkautua suustani ja tyydyn tekemään ostokset. Minulla kestää hetki päästä perille systeemistä, joka rajoittaa jokaisen ihmisen ruoan määrää. Ruokalipulla saan ostaa tietyn verran ruokaa, enkä voi ostaa yhtään enempää, vaikka olisi kuinka paljon rahaa. Onnistun haalimaan vähäisillä lipuillani ihan kelvollista kalaa ja vihanneksia. Alec nyrpistelee ostoksilleni.