Rauniokaupungin roviot

21. luku

♦

"Sinä johdatat meidät heidän luokseen, jos haluat pysyä elossa."

♦

Istun nuotion ääressä ase jalkani vieressä maassa. Tuijotan liekkeihin ja haukottelen. Mette oli herättänyt minut juuri kesken makeimpien unien. Silmäluomeni tuntuvat raskailta, mutta sinnittelen pysyäkseni valveilla ajattelemalla kaikkia päässäni kiehuvia kysymyksiä. Ne ovat kuitenkin vain yksi tiivis kimppu väsyneessä mielessäni, enkä kykene ajattelemaan kuin että miten ihmeessä olen ajautunut tällaiseen tilanteeseen?

Aamuyö ympärilläni on rauhallinen. Ainoastaan lintujen laulu kajahtelee aavemaisesti unisessa metsässä. Haukottelen ja pöyhin tulta. Leskinen nukkuu takki päällään valon ja varjon rajamailla.

En tiedä kuinka kauan kestän tällaista. Haluan tämän päättyvän. Odottaminen on tuskaa. En edes tiedä mitä pitäisi odottaa. Sodan loppua? Entä jos sen loppu ei ole sellainen kuin haluaisin? Entä mitä tapahtuu sodan jälkeen? Minne muka voisin mennä? Miten voisin muka elää ilman alituista pelkoa?

Tajuan samassa, että linnunlaulu on lakannut. Ponnahdan seisomaan ja nostan aseen varovasti maasta. Yritän kuulla mitä tahansa raksahdusta, joka rikkoisi täydellisen hiljaisuuden, mutta mistään ei kuulu mitään. Nielaisen ja astelen lähemmäs valon ja pimeyden rajaa. Kohotan aseen laukaisuvalmiiksi.

Kuulen, kuinka joku juoksee. Lähemmäksi. Ääni lähenee koko ajan kiihtyvämmällä tahdilla. En ehdi reagoida, kun pimeydestä hyökkää hahmo ja työntää minut sivuun niin, että lennän selälleni. Katson pökertyneenä hahmoa, joka huutaa leirissämme.

"Herätkää! Nouskaa ylös!" Hahmo aukaisee teltan vetoketjun ja huutaa sisälle, se juoksee autolle ja paukuttaa ovia. Tuijotan. En saa noustua edes seisomaan. Hahmolla on jäntevä keho, repaleiset vaatteet ja pikimustat, kiharat hiukset....

Hahmo syöksyy luokseni ja repäisee minut seisomaan.

"Meidän on mentävä. Nyt", hän sanoo ja jättää siihen mennäkseen potkimaan muita ylös. En tajua mitään. Ryhmä alkaa heräillä, kaikkien katse on täynnä samanlaista järkytystä kuin minulla. Miten sinä olet täällä? Miten ihmeessä olet elossa?

"A-alec..." Aaron ynähtää hieroen silmiään. "Mitä... miten sinä-?"

"Meillä ei ole aikaa", Alec töksäyttää. Hän on hädissään, pelokas. "He ovat tulossa!"

"Ketkä?" Jari kysyy.

"Vihollinen. He seurasivat teitä kaupungista ja odottavat hetkeä hyökätä", Alec sanoo. Kaikki alkavat oitis kerätä tavaroitaan.

"Ei ole aikaa!"

Sitä ei todellakaan ole. Kuulen takaani askeleita, koko metsä tuntuu olevan yhtäkkiä täynnä tulidemoneita. Yritän kerätä itseni takaisin kasaan, saada liikkeelle.

"Lähtekää! Menkää! Älkää katsoko taaksenne!" Jari huutaa. Aaron auttaa Inkan liikkeelle, sillä tämä tuntuu olevan vieläkin muissa maailmoissa. Muut lähtevät, mutta huomaan Meten ryntäävän aivan väärään suuntaan.

"Luukas!" huudan, kun viimein saan irtauduttua transsistani. Luukas säpsähtää, osoitan Metteä. Hän tajuaa heti ja lähtee hänen peräänsä. Ryntään äkkiä Leskisen luo, joka yrittää nousta seisomaan, mutta hän on kalmankalpea.

"Vera..." Leskinen sanoo hiljaa ja pitelee kylkeään. "Mee, jätä miut."

Pyöräytän silmiäni ja nappaan veitsen maasta. "Nyt ei ole aikaa leikkiä marttyyriä."

"Tiijätkö... oon aina halunnu kuolla sillee, että samalla mie pelastan jonku."

"Jaloa", mutisen asetellessani Leskisen käden harteilleni. "Mutta nyt ei ole aikaa."