At first sight

Luku15=Muistoja menneisyydestä

"Jos sä kokeilet tohon tilalle jotain toista.." Joonas sanoi keskittyneenä ja osoitti mun kädessä olevaan vihkoon. Tarkkaan ottaen keskimmäisen pätkän toiseksi viimeistä riviä. Se oli innostunut mun sanoituksista niin kovasti että halusi lukea niitä vielä uudelleen ja vaikutti vahvasti olevan sitä mieltä et niistä tulisi vielä meidän omia biisejä.

Tottahan mun oli myönnettävä että se ajatus houkutteli. Ihan todella paljon. Eikä Joonaksen kiinnostus niitä kohtaan jarruttanut mun mielikuvitustani vähääkään.

Mun ajatukset lähti harhailemaan teille tietämättömille tuon läheisyyden tuntuessa sielussa asti. Sen olkapää oli kiinni mun omassa ja hattaran pehmoiset hiukset kutitteli leukaa tuon tutkaillessa mun sylissä olevaa vihkoa.

"Kuten mitä..?" kysyin hiljaa.

Mä en osannut ajatella selkeästi. Aivoissa oli pelkkää sumua eikä järjestä tietoakaan. Mun teki mieli vain työntää Joonas selälleen sängylle ja hukuttaa se kiihkeään suudelmaan. Mä kuvittelin tämän muuttuvan helpommaksi mitä enemmän mä sen kanssa tekemisissä olin. Mä pystyisin pistämään niille ajatuksille kyllä vastaan. Enää mä en ollut siitä lainkaan varma...

"Ehkä jotain mikä kertoo sen ettei elämä lopu siihen vaikka sydän onkin rikki" Joonas sanoi nostaen katseensa muhun. Se siirtyi hieman kauemmas muttei irrottanut meidän välillä olevasta katsekontaktista. Se ei tuonut helpotusta mun sisällä riehuvaan paloon mutta mitä muutakaan mä olisin voinut tehdä kuin olla. En mä voinut suudella sitä tuosta vaan. En vain voinut.

"Että siitä huolimatta voi olla vielä joku joka saa sen taas ehjäksi" tuo jatkoi.

Se ajatus houkutteli mutta se ei ikävä kyllä pitänyt paikkaansa. Vaikka sä olisit kuinka taitava, ei kertaalleen rikottua sydäntä saanut enää milloinkaan täysin ehjäksi. Mä en halunnut olla se joka loi tekstejä uskosta, toivosta ja rakkaudesta... varsinkaan toisiinsa linkitettyinä.

Mä halusin kertoa karun totuuden siitä mitä oli oikeasti elää sydänsurujen kanssa. Luottaa sokeasti vääriin ihmisiin ja antaa itsestään kaikki saamatta takaisin yhtään mitään. Sitä se ihan oikeasti oli. Ei mitään rakkauden täyteistä pumpuliunelmaa vailla yhden yhtä ongelmaa. Ei sellaista ollutkaan.

"Se ei oo totta" sanoin vakavana.

Joonas katsoi mua lievä hämmennys kasvojaan koristaen. Ikävä tuottaa pettymys mutta tällä kertaa mä olin oikeassa. En mä halunnut pilata sen illuusiota ihmissuhteiden ja rakkauden ihanuudesta mutta totuus vain oli että aina se päättyi kyyneliin. Ehkä mä olin sitten kyyninen pessimisti mutta en mä nähnyt siinä enää mitään hyvää. Paljon parempi se oli olla vain itsensä kanssa. Ainakin itseensä pystyi luottamaan. Kehenkään muuhun ei.

"Siinä sä oot oikeessa ettei elämä lopu sydämen särkymiseen" huomautin.

Mua ärsytti kuulostaa kokemusasiantuntijalta mutta se nyt vain oli valitettava fakta että sellainen mä olin. En mä tahtonut pilata Joonaksen ajatusta siitä että parisuhde oli tavoittelemisen arvoinen tai elämän jakaminen toisen ihmisen kanssa oli jotenkin parempaa kuin yksin. Se oli vain mun mielipiteeni eikä sen tarvinnut tarkoittaa sitä että Joonaksen oli ajateltava samoin ollakseen onnellinen.

"Mut ei kertaalleen rikottua saa enää milloinkaan kokonaan ehjäksi" kerroin sille.

Se kuulosti kliseeltä mutta totta se oli. Jos sä revit paperin niin pieniin osiin kuin ikinäkään sait ja yritit sen jälkeen liimata sitä takaisin kasaan, ei lopputulos ollut enää samanlainen. Sitä oli mahdoton saada enää ennalleen. Sama se oli sydämen kohdalla. Huono vertauskuva mutta ajoi asiansa.