At first sight

Luku21=How's the table turn?

Nojailin seinään kuin pitääkseni sitä pystyssä ja odottelin Joelia saapuvaksi paikalle. Se raahautui käytävän toisesta päästä hitaasti mutta varmasti mua kohti ja näytti kovin elämäänsä kyllästyneeltä. Kuten aina. Ei se osannut hymyillä kuin treeneissä. Kaikki muu sen ulkopuolella sitä tuntui vaan vituttavan.

"Ihan tosi? Voisit sä vielä vähän hitaammin liikkua?" tuhahdin turhautuneena odotteluun.

Yleensä kun kyse oli koulusta himaan lähtemisestä, Joel oli salamaakin nopeampi. Ulkona satoi räntää kaatamalla joten mikäli mä en halunnut kastua, mun oli odotettava Joelia. Aamulla mä olin tullut kouluun kävellen kun ilma oli ollut vielä suhteellisen nätti. Yöllä oli ollut pakkasta joten aamulla ei tarvinnut pelätä saavansa sadekuuroa niskaan. Nyt tilanne olikin jo toinen kun lämpötila huiteli viidessä asteessa...

"Älä karkaa mihinkään" Joel huomautti vähän matkan päästä.

Mä olin selviytynyt hienosti koko päivästä näkemättä Nikoa ollenkaan joten en mä halunnut sen hyvin sujuneen päivän stoppaavan siihen kun me oltiin jo pääsemässä kotiin. Eilisilta oli ollut maailmanhistorian kiusallisin. Mä en kehtaisi enää milloinkaan nähdä Nikoa saati katsoa sitä silmiin.

Saavuttuaan mun luo, Joel tarkasteli mua päästä varpaisiin ja katsoi sitten kysyvästi kulmiaan kurtistaen. Mitä sä oikein odotit näkeväsi?

"Ei hymyä huulilla, ei ongelmia kävelykyvyssä, ei fritsuja kaulassa?" Joel listasi kysyvästi.

Ei mitään niistä. Hymyyn ei ollut aihetta, fritsuja mä en kaivannut enkä ymmärtänyt assosiaatiota mun kävelykykyyn...

"Miks olis?" huokaisin suunnatessani kohti ulko-ovia.

Joel seurasi hämmentyneenä perässä. Ihan kun se ei vielä olis oppinut näiden vuosien aikana etten mä ollut kuten se. Mä en kaivannut ihmisiltä fyysistä hyväksyntää. En mä halunnut mennä tuosta vaan jonkun sänkyyn tai antaa toisen imeskellä kaulaani mustelmille.

"Et sä kertonu sille?" Joel kysyi merkitsevästi.

Mitä luulet? Enköhän mä olis antanut jo heti Nikon lähdettyä Joelille tilannekatsauksen asiasta jos mä olisin kehdannut suuni avata. Se oli varmasti mun ensimmäinen ja viimeinen tilaisuuteni kertoa. En mä sitä enää uudelleen kehdannut kylään kutsua. Mä olin taas puhunut taukoamatta kaiken maailman turhuuksista enkä silti saanut sanottua sitä yhtä ainoaa asiaa mitä mun olis pitänyt sanoa.

"No en kertonu, enkä kerro" huokaisin kiskoen samalla huppua päähäni.

Joel katsoi mua hämillään kun mä survoin puhelinta takkini taskuun ja kaivoin repusta kaulahuivin ja lapaset esiin. Mitä ihmeellistä siinä muka oli? Turha sen oli mua alkaa moralisoimaan siitä mitä mä toiselle sanoin ja mitä en. Joel oli maailman viimeisin ihminen kenellä siihen olis oikeutta ollut.

"Joonas.." kuului kaksiääninen toteamus.

Mä nostin katseeni ensin Joeliin ja sitten me käännyttiin kumpikin katsomaan käytävällä seisovaa isoon huppariin pukeutunutta ruskeahiuksista poikaa. Joel tuhahti hiljaa tyytyväisen kuuloisena ja mä olin valmis kiroamaan itseni samalla hetkellä alimpaan helvettiin.

"Ehdit sä viel jutella vai onko kiire?" Niko kysyi hennosti hymyillen.

Minähän olisin voinut paeta paikalta silkasta häpeästä samantien mutta siinä mä olisin nolannut itseni vielä pahemmin. Sitä paitsi mä tiesin ettei Joel olis päästänyt mua ulos ovesta ennen kun mä olin jutellut Nikon kanssa.

"Ei sillä kiire oo! Mä meen laittaa autoa jo käymään" Joel huikkasi tönäisten mua hellästi eteenpäin.

Tässä kohtaa mä en olisi kaivannut sen nokkelia avustuksia vähäisimmässäkään määrin. Se sai mut vaikuttamaan Nikon silmissä vain entistä säälittävämmältä. Mulla oli ihan tarpeeksi siinäkin et yritin valmistautua henkisesti kohtaamaan sen maanantaina treeneissä...

"Mitä sul oli mielessä?" kysyin siirtyen hitaasti Nikon luo.

Se hymyili vaivautuneen näköisenä ja yritti etsiskellä vastauksia lattiasta. Ehkä se halusi vain vittuilla mun eilisen käytökseni perusteella ja yritti matkia mua. Hyvin vedetty jos se siihen pyrki...

"Sitä vaan et.. kiitos eilisestä" se sanoi katse harhaillen.

Eipä siinä paljoa kiiteltävää ollut. Kiva se silti oli jos tuo kaikesta huolimatta oli kokenut olonsa mukavaksi ja ajatteli meillä olleen ihan mukavaa. Mäkin olisin varmasti ajatellut niin jos olisin osannut päästää irti tästä häpeästä...

"Eipä mitään" vastasin hymyillen ja tungin samalla lapasia käsiini.

Niko nyökkäili hento hymynkare huulillaan ja kiskoi hupparinsa hihoja sormiensa päälle. Täällä haluttiin taas vaihteeksi säästää lämmityksen kanssa... ja sitten ihmeteltiin miks yhtäkkiä kaikki opiskelijat oli sairaana.

"Onks sulla perjantaille suunnitelmia?" se kysyi.

Pudistelin päätäni pohdiskelevan näköisenä. Eipä kai mulla sen suurempia suunnitelmia ollut kun himassa koomailu. Se oli mun perinteinen tapani viettää viikonloppua.

"Eipä oikeestaan" vastasin sille hartioitani kohauttaen.

Mä näytin varmasti melko huvittavalta paksussa talvitakissani, huivi kaulassa, pipo ja huppu päässä sekä lapaset käsissä. Vähintäänkin Siperiaan lähdössä... Joelin auto oli kyllä samaan verrattavissa. Omanlaisensa Siperia se oli kyllä sekin.

"Olisit sä halunnu lähteä vaikka leffaan tai jotain?" se kysyi varovasti.

Sen kysymys sai hymyn kohoamaan mun huulille. Juuri kun mä olin kuvitellut ettei se haluaisi olla mun kanssa kahdestaan enää milloinkaan yhtään missään. Ehkä leffateatteri oli vähän eri asia. Ainakaan mä en puhua pälpättäisi taukoamatta... hyvä veto saada mut sulkemaan suuni..

"Joo. Voinhan mä lähteä" sanoin tyytyväisenä.

Nikon katse näytti helpottuneelta, ihan kuin mä olisin osannut tuollaisesta kunniasta kieltäytyä. Sitä paitsi, mä viihdyin sen seurassa jos nyt sivuutti mun nolouteni. Se ei vaikuttanut haittaavan Nikoa joten eipä kai se mullekaan mikään ongelma sitten ollut.

"Kiva! Jos mä laittelen vaikka viestiä myöhemmin" se vastasi.

Mä ilmaisin myöntyvyyteni asian suhteen ja Nikon lähtiessä kohti ruokalaa, mä lähdin uhmaamaan räntäsadetta. Nikon mukanaan tuoma ilo oli kovin lyhytaikainen kun vitutus valtasi mun pääkoppani oitis ulko-oven avattuani. Saatanan syksy... 

***

Sanoja 818

Pyörittelen näit täs koko aja mut mikää ei etene et ei muuta ku enjoy this shit :))