IKTL - painajainen päivänvalossa

19. IKTL:n uhri, G73F84

📍 Vallegnis, maanalainen tukikohta
 Arien näkökulma

Minä sitten osasin epäonnistua kerta toisensa jälkeen.

Ajatus hakkasi minua takaraivoon jokaisella askeleella, jonka otin. Kyyneleet polttelivat silmissäni, mutta en antanut niiden pudota. Minä en voinut itkeä nyt, minä en ansainnut sitä. Jos jonkun piti itkeä, niin Alvan. Olin tehnyt sen yhden asian, jota minun olisi pitänyt välttää.

Minulle oli koko ajan ollut selvää, ettei Alvalle saanut hermostua. Hänen kanssaan piti käyttäytyä rauhallisesti ja lempeästi, ei ottaa askeltakaan aggressiiviseen suuntaan. Mikään yksityiskohta kehonkielessä ei saanut viitata siihen, että Alvan terveys tai henki olisi vaarassa.

Tällä kertaa olin kuitenkin toiminut täysin päinvastaisesti. Pahinta koko jutussa oli, että toimintani oli jatkunut monta päivää, vaikka tiedostin sen vääryyden. Olin kiristellyt hampaitani, liikkunut äkkinäisesti ja luonut Alvaan ärsyyntyneitä katseita. Koko ajan olin nähnyt, kuinka se hämmensi Alvaa. Siltikään en ollut edes yrittänyt puhua hänelle tai selittää tunteitani.

Ehkä syynä oli se, etten vain yksinkertaisesti halunnut kuormittaa Alvaa omilla asioillani. Hänellä oli jo aivan tarpeeksi raskasta. Minä selviäisin kyllä, kunhan käyttäytyisin epäterveitä selviytymismetodejani. Niiden avulla voisin elää taas siihen asti, että kipu muuttuisi helpommaksi kestää.

Nuru ja Jung sanoivat minulle usein, ettei minun tarvinnut jaksaa. Se oli minulle ristiriitaista, koska en osannut olla jaksamatta. Mitä minun olisi pitänyt muuttaa, jotta antaisin toisten auttaa minua? Miten he voisivat auttaa minua, kun eivät voineet ottaa kipuani pois? Sitä minä nimittäin tarvitsin. Arkeni olisi helpompaa vasta, kun korventava tuska tyyntyisi edes vähän. Oli nimittäin hyvin vaikeaa elää normaalia elämää, kun joutui kävelemään sydän kivisenä eteenpäin.

Olin oikeasti mokannut pahan kerran. Pahimmassa tapauksessa tämä saattoi tarkoittaa sitä, ettei Alva luottaisi minuun enää ollenkaan. Meidän pitäisi ehkä palata alkuun ja tehdä kaikki jo tekemämme uudestaan. Minun olisi jälleen osoitettava Alvalle, etten ollut uhka. Vai olinko? Jos en voinut kontrolloida itseäni ja päästelisin höyryjäni ulos, en enää uskaltaisi olla Alvan lähellä.

Häpeän ja itsevihan läpi alkoi siis tihkua kauhua. Aloin hiljalleen ymmärtää, kuinka vakavasta asiasta oli kyse. Vaikka Alva olikin pysynyt yllättävän rauhallisena ja osoittanut olevansa kykenevä tilanteen hoitamiseen, se ei vielä merkinnyt mitään. Olin ollut se ainoa henkilö, jolle hän oli antanut palan itsestään. Sen vaalimisen sijaan olin pudottanut palan lattialle ja tanssinut sen päällä. Se ei ollut oikein, ei millään tasolla. Minä olin tehnyt täysin väärän valinnan.

Koko kehoni huusi, että minun pitäisi mennä puhumaan Nurulle. Jokin ilkeä ääni kuitenkin muistutti, etten ansainnut sitä. Olin saanut Alvan suunniltaan, mutta kaipasin itse lohdutusta? Se ei käynyt päinsä. Minun oli selvittävä yksin ja kasattava itseni mahdollisimman nopeasti.

Askeleeni veivät minut Jungin ja minun huoneeseen. Kaikeksi onneksi poika ei ollut paikalla, joten sain kaikessa rauhassa heittäytyä sängylleni ja antaa shokin lipua pois mielestäni. Viha, joka oli vielä hetki sitten palanut kirkkaana sisälläni oli muuttunut savuavaksi hiillokseksi. Miten minä kuvittelin, että Alvan käytös oli hänen omaa syytään? Hän oli joutunut istumaan ja todistamaan ihmisen kuolemaa. Kuka tahansa olisi järkyttynyt siitä.

Näin kuitenkin tapahtuneessa selkeän syy-seuraus -suhteen. Olin kokenut Alvan käytöksen epäreiluna, koska itse koin niin suurta tarvetta piilottaa suruni. Alva taas näytti sen avoimesti, eikä ilmeisesti ymmärtänyt, kuinka hankala tilanne oli myös minulle. Siksi olin hermostunut ja yrittänyt saada Alvan ymmärtämään, mitä minä tunsin.

Paras sana jolla olisin voinut kuvailla purkaustani oli lapsellinen. Minä olin täysi-ikäinen nuori, joka ei näköjään osannut käyttäytyä pienen paineen ja pahan mielen alaisena. Minä olin kukka, joka muuttui sateen tullessa lihansyöjäkasviksi.

Oikea tapa olisi ollut keskustella aiheesta rauhallisesti ja rakentavasti. Minä olisin voinut istua alas Alvan kanssa ja kertoa hänelle, että minullakin oli vaikeaa. Yhdessä olisimme voineet luoda suunnitelman siitä, miten tästä eteenpäin toimittaisiin. Nyt se oli kuitenkin liian myöhäistä.

Katsoin yksiväristä kattoa ja yritin vakuuttaa itselleni, että kaikki selviäisi kyllä. Menisin rauhoituttuani puhumaan Alvalle ja selittäisin, mikä minuun oli mennyt. Käyttäytyisin täysin normaalisti ja pitäisin huolta siitä, etten vahingossakaan näyttäisi uhkaavalta. Antaisin hänelle vaihtoehdon olla yksin, mutta ilmoittaisin, että olisin saatavilla milloin tahansa. Niin Alva saisi oikeanlaisen viestin ja voisi ehkä antaa minulle anteeksi töppäyksestäni.

Tunteiden painava sekamelska sisälläni alkoi tuntua liian kamalalta kestää. Tunsin painuvani yhä alemmas ja alemmas sängyssäni, samalla kun tunteeni kietoutuivat kurkkuni ympärille. Minä en voinut hengittää, minä en voinut liikkua. Oli vain minä ja tuska, jota minun oli pakko sietää. Polttava syyllisyys, joka ei varmasti häviäisi vielä pitkään aikaan.

Miksi minä en osannut olla terve? Miten onnistuin tuhoamaan ympäriltäni ne asiat, joiden eteen näin niin paljon vaivaa? Olisiko kaikille parempi, jos vain katoaisin turvapaikasta? Mitä voisin tehdä Alvan hyväksi niin, että hän osaisi luottaa?

Hän oli tärkeä minulle, se oli selvää. Niin moni asia tytössä veti minua puoleensa ja sai minut heltymään. Traumoista ja kivusta kovettunut sydämeni suli joka kerta, kun näin hänet. Hän antoi minulle toivoa tulevaisuudesta, jota en koskaan ollut kuvitellut saavani. Hän oli minun syyni jatkaa.

Missä vaiheessa tämä kaikki oli tapahtunut? Vielä vuosi sitten minä olin ollut vain rikkinäinen poika, joka oli vihainen maailmalle. Alvan tänne ilmestymisen jälkeen olin alkanut muuttua. Vaikka olinkin aina ollut melko kiltti, niin Alvan ympärillä olin valmis tekemään kaikkeni hänen eteensä.

Minua pelotti, että halusin vain korjata hänet. Entä jos hän alkaisi voida paremmin ja huomaisin olevani täysin välinpitämätön hänen tunteistaan? Entä jos olin vain addiktoitunut tarpeellisuuden tunteeseen? Minulla oli vihdoin tehtävä, vain minulla.

Kyllä minä oikeasti välitin hänestä, kai. En ollut ihan varma, miltä välittämisen pitäisi tuntua. Olin joskus kuullut, että se oli lämmintä tunnetta rinnassa ja pehmeyttä katseessa. Mistä minä tiesin, miltä katseeni näytti? Ehkä huijasin itseäni ja Alvaa kokonaisvaltaisesti.

Emme olleet koskaan käyneet keskustelua, jossa esittelisimme itsemme. Tajusin, etten edes ollut varma, minkä ikäinen Alva oli. Olinko vain keskittynyt siihen, että saisin hoitaa häntä? Vai oliko tilanne ollut niin paha, ettei esittelyille ollut aikaa tai paikkaa?

Tunsin olevani totaalisen solmussa. Halusin selvittää asiat Alvan kanssa, mutta en halunnut säikäyttää häntä. Halusin myös saada selvää omista tunteistani, mutta en osannut tulkita niitä. Vaikka lukisin tuhansia artikkeleita rakkaudesta, mikään niistä ei varmasti kuvaisi sitä, mitä tunsin Alvaa kohtaan. Se oli jotain rautaisen tuoksun, valkoisten höyhenten ja sykkivän sydämen sekoitusta.

Ei minulla ollut mitään erityistä tarvetta rakastaa häntä, mutta olin melko varma, että tilanne oli menossa siihen suuntaan. Se kauhistutti minua. Rakkauden kuului tuntua hyvältä eikä siltä, että omaa sydäntä revittiin jokaiseen ilmaansuuntaan. Eikä rakkautta muutenkaan pitänyt syntyä kahden rikkinäisen sielun välille. Ei ennen kuin ne oli korjattu.

Sitten yhtälöön tuli vielä lisätä se fakta, ettei Alva todellakaan ollut valmis rakastettavaksi. Hän oli liian rikkinäinen. Hän ei osannut vastaanottaa niin suuria tunteita. Olisi väärin Alvaa kohtaan kaataa tunteeni hänen niskaansa, kun tyttö yritti yhä tasapainotella reunan oikealla puolella.

"Kyllä me pärjätään. Kyllä me selvitään", mutisin itsekseni.

--------------------

Pahoittelut pitkästä odotuksesta, mutta täällä sitä taas ollaan!

Oon kokenut jonkinlaista tyhjän paperin kammoa viime kuukaudet, mutta nyt taas elättelen varovaisia toiveita siitä, että tääkin kirja lähtis rullaamaan. Lukuja on kyllä varastossa hyvin keskeneräisinä, joten työstettävää ainakin löytyy.

Kivaa viikkoa kaikille!