Merkitse mut

Luku 1 [Reetu]

Voi paska, oon myöhässä, oli mun ensimmäinen ajatus kun heräsin puhelimen soittoääneen. Unenpöpperöisenä kiskaisin luurin korvalleni siristellen silmiäni sen sinisessä valossa vaivautumatta edes katsomaan, kuka mulle soitti - sen mä arvasin kyllä.

"Kai sä oot hereillä jo? Koulu alkaa vartin päästä", kuuluikin pian Kristianin tuttu ääni.

Paras kaverini Kristian tais tuntea mut liian hyvin, sillä se pirulainen tuntui oikein aavistavan milloin olin vähällä nukkua pommiin ja soitti silloin herättääkseen. Ei sinänsä mikään ihme että sille oli kehittynyt kuudes aisti mun unirytmin takia, koska me oltiin tunnettu toisemme jo ihan skidistä asti. Kristian oli jotenkin aina vaan ollut mun elämässä. Ja tottakai se asui mun perheen viereisessä talossa ja kävi samaa lukiota kun mä.

"No nyt oon, nähään kohta", huokaisin puhelimeen ja suuntasin suihkuun herättämään itseni kylmällä vedellä.

Onneksi mä olin tottunut laittamaan itteni nopeesti valmiiks, koska tarvitsin sitä taitoa noin kolmena arkiaamuna viidestä. Jostain syystä unohdin aina laittaa herätyksen tai sitten sammutin sen vahingossa unissani. Eikä vanhempiin kannattanut tässä asiassa luottaa, mutsi heräsi jo kuudelta töihin ja faija heitti pikkusiskoni Liljan eskariin samalla kun itte lähti duuniin, eli lähes aina ennen mua. 

Kymmenen minuutin päästä olin jo eteisessä kiskomassa kenkiä jalkaani. Luojalle kiitos siitä että oli perjantai, en ois jaksanut enää päivääkään enempää tätä viikkoa. Lukion kakkosen toka jakso oli ainakin mulla ihan hirvee, eikä syyskuun masentava kelikään hirveesti motivoinu jaksamaan koulua. Siks olinki harvinaisesti suostunu lähtemään Kristianin mukaan tänään jonkun muijan kemuihin illalla, koska halusin vaan nollata vähän päätä. Vaikka mulla ja Kristianilla oli lähes sama kaveripiiri, Kristian oli meistä se sosiaalisempi ja ekstrovertimpi yksilö ja joutu aina repimään mua bileisiin ja kahville tuttujen kanssa. Ihan hyvä vaan, koska muuten mä olisin luultavasti homehtunut himaani.

Vilkasin nopeesti ennen lähtöä itteeni kokovartalopeilistä ja jouduin pettymään: olin tasan saman näkönen kun aina. Kalpee iho, sotkunen blondi tukka ja harmaat silmät. Puistelin päätäni ja astuin ovesta ulos.

Asuin omakotitaloalueella Haagassa lähellä mun ja Kristianin lukiota. Matkaa oli vaan parisataa metriä, mikä oli useimpina aamuina mun pelastus. Suorastaan hävetti myöntää, mut se oli myös tärkeä kriteeri aikoinaan mun lukiovalintaan. Mun keskiarvo oli yläasteen loppuessa reippaasti yli ysin, mutta päädyin silti tavalliseen seiskan lukioon. Mutta ihan kiva koulu se oli, tosi iso ainakin, joten ei siinä mitään.

Neljätoista yli kaheksan olin meidän koulunpihalla. Paikalla ei ollu enää ketään muita kun Kristian ja muutama rinnakkaisluokkalainen, jotka poltti röökiä roskakatoksen alla. Tunnistin välittömästi pelkästä seisomatavasta niistä yhen. Se oli Sake, jengeineen meidän koulun julkkis. Puolet meistä pelkäs sitä, puolet oli nussinut tai halus nussia sitä. Olihan se kieltämättä hyvännäkönen jätkä, mutta ei mitenkään ystävällisen olonen, päinvastoin - just semmonen kaikkien tarinoitten bad boy. Ei se koulussakaan pahemmin viittinyt käydä, ihme että oli näinkin aikasin täällä. Vilkasin sitä nopeesti ja hätkähdin tajutessani, että se katto takasin. Sen silmät oli tummat ja jotenkin vaarallisen näköset. Sakella oli jotain latinogeenejä veressään, sillä oli ruskettuneen näkönen iho talvellakin ja musta kihara tukka. Käänsin mun katseen koska en halunnu saada siltä tai sen kavereilta paskaa niskaan, ohitin ne ja suuntasin helpottuneena Kristianin luo.

"Kiitti ku soitit", virnistin tervehdykseksi ja lähdin saman tien kävelemään sisälle Kristian kannoillani.

Eka tunti mulla oli äikkää, joka ei vaatinut paljon mitään aivokapasiteettia mun tasoselta oppilaalta. Se oli ihan hyvä, koska väsymys iski muhun heti ku pääsin kirpeestä syysilmasta sisälle koulun lämpöön. Torkuinkin lähes koko päivän läpi oppituntien ja piristyin ainoostaan ruokiksen aikaan, kun safkana oli tortillaa. Mä ja Kristian istuttiin yleensä syömässä ja vietettiin aikaa meiän tutun kaveriporukan kanssa, johon kuulu yleensä Aku, Elias, Viktor ja Daniel. Me kaikki oltiin suomenruotsalaisia, koska jostain syystä se vaan menee niin että ruotsia puhuvat hengailee yhessä, eikä mulla ollut mitään sitä vastaan. Mun äiti ja isä oli puhunu mulle lapsesta saakka sekä ruotsia että suomea ja olinki ollut koko ylä- ja ala-asteen ruotsinkielisessä koulussa, nyt sitten vaihteeksi kokonaan suomalaisessa lukiossa. Liljakin on ruotsinkielisessä eskarissa, mut silti musta tuntu että äiti laittaa sen vaihteeks suomalaiselle ala-asteelle. Me puhuttiin keskenämme sulavasti sekä suomea että ruotsia ja vaihettiin kieltä ihan sen mukaan mikä tuntu sopivalta siihen hetkeen.