Merkitse mut

Luku 22 [Sake]

Veri mun suonissa oli muuttunut virtaavaksi jääksi, kun sain kuulla Joonan pyytäneen Hetan ja Antonin paikalle. En osannut nimetä tunnetta joka sisälläni velloi, mutta jotain epämiellyttävää se oli. Hieman myrkyllisyyttä Joonaa kohtaan, jopa jonkin sortin pelkoa; olin jo luullut pääseväni eroon niistä kahdesta selkäänpuukottaja-kusipäästä mutta nyt ne olivat taas täällä jossain, mun ja Reetun lähellä. Ajatuskin oli epämiellyttävä ja sai kylmät väreet kulkemaan mun selkää pitkin. Enhän mä itseni puolesta ollut huolissani, vaan Reetun.

Huomasin puristavani vieressäni seisovaa kundia vähän liian kovaa ja irrotin otteeni. Reetu ei valittanut missään vaiheessa, mutta hieraisi rannettaan. Tunsin heti syyllisyyttä sen vahingoittamisesta.

"Sori", mutisin.

En tajunnut ollenkaan, miten Reetu pystyi pysymään noin rentona samaan aikaan kun katastrofi lähestyi meitä sekunti sekunnilta. Mulla oli kiero aavistus, että Reetu saattoi olla jopa samaa mieltä Joonan kanssa. Epäilykseni vahvistuivat, kun se silitti olkavarttani ja yritti rauhoittaa mut kuuntelemaan itseään.

"Ei tää oo niin paha juttu, Sake. Kyllä Joona tuntee kaverinsa, ei se muuten ois kutsunu niitä tänne ellei uskois että ne on tosissaan pahoillaan", se lohdutti.

Joona nyökkäili tarmokkaasti vieressä ja mun tavallaan teki mieli vetää sitä turpaan, mutta hillitsin itseni Reetun seistessä mun kyljessä. Taas kerran mulla oli ihan helvetin ulkopuolinen ja väärinymmärretty olo. Eihän mua vittuakaan kiinnostanut, oliko Heta pahoillaan vai ei, vitun ämmä. Anton nyt oli pelkkä lihasvoimalla toimiva robotti, jolla oli omassa pääkopassaan ehkä kaksi aivosolua.

"Hengitä, jumalauta", Reetu naurahti ja vasta silloin muistin vetää syvään henkeä.

Mä katsoin Reetua silmiin ja annoin itseni luottaa sen optimismiin tän illan ajaksi.

"Lupaa mulle ettet järjestä mitään kohtausta", Joona ehti sanoa kulmiaan kurtistaen ennen kuin neljän hengen porukkamme olikin jo laajennut kuuden ihmisen ringiksi.

Heta ja Anton olivat ilmestyneet melkein tyhjästä, ja hetken koko juttu tuntui yhdeltä isolta vitsiltä. Missä helvetin teinidraamassa me oikein sekoiltiin? Kunpa joku ohjaaja nyt huutaisi "poikki" ja me saatais taas alkaa käyttäytyä normaalisti eikä tätä kaikkea olis ikinä tapahtunutkaan.

Uusien ajatusten myötä muhun lysähti kaikennielevä väsymys. Mä olin oikeasti vitun kyllästynyt tähän touhuun, ja äkkiä mä halusin vain antaa anteeksi - enemmän kuin mitään muuta. Ehkä anteeksianto toisi mulle vapautuksen tästä vihasta, jota en jaksanut kantaa enää harteillani kauempaa kuin oli pakko. Raivo, jota haudoin mun sydämessä, oli tekemästä mussa lopun.

"Moi", onnistuin tervehtimään lempeähkön mielentilani siivittämänä.

Halusin tehdä tästä näytelmästä nopeasti lopun. Ihan sama kuinka paska anteeksipyyntö sieltä tulisikin, mä yrittäisin sanoa "saat anteeksi". Vaikka miten helvetin vaikeeta ja naurettavaa se mun mielestä olis, mä olin oikeasti valmis uhraamaan kaiken entisen Reetun vuoksi.

Heta sulautui pimenevään yöhön kuin ninja. Se oli pukeutunut kiireestä kantapäähän mustaan, kuten yleensäkin, ja asuvalinta sai sen näyttämään joltain pahuuden kuningattarelta mustissa hiuksissaan ja paksuissa meikeissään. Anton oli sen vastakohta, sillä oli tavalliset farkut ja valkoinen Adidaksen huppari ja se näytti ihan normaalilta itseltään. Kai se oli pohjimmiltaan ihan hyvä jätkä, vaikka vähän yksinkertainen olikin.

Yllätyin kun Heta avasi suunsa. Huolimatta vihaisesta ulkomuodostaan sen ääni oli odottamattoman hiljainen ja katuva. Se katsoi vuorotellen mua ja Reetua ja aistin sen silmissä häivähdyksen hämmästystäkin.