Merkitse mut

Luku 12 [Sake]

Viimeiset sanani Reetulle eilen (tai teknisesti tänään) olivat olleet "nähään huomenna", ja olin sanani mittainen mies. Ainakaan Reetun tapauksessa en ollut valmis pettämään sitä uudestaan näin nopeasti, edes tällaisessa maailman vähäpätöisimmässä asiassa. Joten siksi suuntasin taas kouluun, vaikka olin viime aikoina käynyt siellä niin ahkerasti että itseänikin nauratti. Tältäkö tuntui olla normaali oppilas? Miten ne jaksoivat? Vai olinko vain helvetin laiska?

Olin harvinaisen hyvällä tuulella ja viheltelin itsekseni, kun laskeuduin bussista jalkakäytävälle ja sytytin suupielessäni roikkuvan röökin. Panin merkille että taivas oli harmaa ja täynnä tummia pilviä, kun tähystelin niska kenossa myrskyn merkkejä. Jostain syystä edes syyskuun lopun masentavan musta sää ei saanut minua vittuuntumaan, kuten yleensä. Hyvälle tuulelleni oli muitakin syitä Reetun lisäksi: en ollut edes nähnyt mutsiani pariin viimeiseen päivään, koska olin ollut himassa niin vähän, mutta ainakin jääkaapissa oli ollut jotain ruokaa. Edistystä mutsilta, joka yleensä oikein tahallaan ahtoi kupunsa täyteen Mäkkärissä tai jossain muussa pikaruokapaikassa, jotta himaan ei vahingossakaan tulisi tuotua ylimääräisiä doggy bageja.

En ollut nukkunut silmänräpäystäkään, mutta kumma kyllä mua ei edes väsyttänyt. Normaalisti mua vitutti jos Joona ja Abdi ei olleet koulussa samaan aikaan kun mä, mut nyt mä tuskin uhrasin niille ajatustakaan - halusin vaan nähä Reetun taas. Se vaikutti aika selvästikin antaneen mulle anteeksi, hah, mutta se jätkä oli kyllä sen verran omanlaisensa tapaus etten olis edes hämmästynyt jos se olisikin mut nähdessään tullut antamaan litsarin eikä pusua. Tai ehkä olin vaan tottunut siihen että mua kohdeltiin paskasti ja mä kohtelin kaikkia paskasti takas, en kai mä oikeasti ajatellut Reetusta niin. Se oli kuitenkin kauniin ja kiltin perheen kasvattama, toisin kun mä. Vielä pari päivää sitten ajatus oli häirinnyt mua yli kaiken, mutta nyt se tuntu aika mitättömältä. Kunhan me kaks tultais toimeen keskenämme, olis ihan sama tulisko meidän perheet.

En ikinä tekstaillut ihmisille, korkeintaan läheisimmille frendeille soittelin, eikä nytkään mieleeni ollut edes juolahtanut laittaa Reetulle viestiä. Sen verran olin kysellyt parhailta frendeiltäni että tiesin etteivät ne olleet tulossa kouluun, kuulemma moti nollissa. Vähän sinänsä huolestutti Joonan ja Abdin koulunkäynti, mutta olimme jo kauan sitten tehneet sanattoman diilin siitä että jokainen hoiti omat asiansa. Mihinkään ei painostettu, mutta murheet sai kertoa aina. Niin ainakin meidän trion asiat rullasivat mainiosti, tiedä sitten muiden kaverisuhteista. Olihan mulla kyllä paljon tuttuja ja puolituttuja joiden kanssa olisi voinut duunailla eri hommia, mutta en oikeen osannut kiintyä keneenkään uuteen tai jauhaa paskaa siitä että olis kiva nähdä selvinpäin, kun ei oikeasti olisi. Siinäkin mielessä Reetu oli poikkeus.

Kellot soivat tasan samalla hetkellä kun tiputin tupakkani maahan ja tumppasin sen maiharillani. En kyllä vitussa mee kouluun jos Reetukaan ei oo siellä. En ollut vieläkään nähnyt jätkää missään. Toisaalta en kyllä ollut edes yrittänyt soittaa sille. Olin jo luovuttamassa ja lähtemässä pois koulun pihalta, kun vihdoin viimeisenkin oppilaan kadotessa pääovista sisään tunnistin Reetun hahmon koulun porteilla.

Olin jostain syystä ajatellut että se ujostelisi huomionosoituksia julkisilla paikoilla, ja olin kelaillut etten edes yrittäisi nolata sitä suutelemalla koulunpihalla - mutta sitä mun ei olis tarvinnut etukäteen miettiä. Reetu tuli ihan vapaaehtoisesti suoraan mun luokse, ihan kun se olis arvannut että mä venasin vaan sitä, ja painoi huulensa mun huulille. Mä olin yllättynyt mutta samalla ihan helvetin onnellinen, vaikka huomasin kyllä aika nopeasti että Reetulla oli jokin vähän vinossa. Se huokaisi kun irrottauduin sen otteesta hellästi.

"Moi", sanoin ja tarkastelin sen kulmikkaita kasvoja. "Kiva nähä sua."

"Kivempi nähä sua", se sanoi.