Merkitse mut

Luku 7 [Reetu]

Sake ei tullut kouluun pariin päivään, jouduin alottamaan meidän fyssan projektiakin yksin. Kun sitten näin sen torstaiaamuna kiskomassa levottomana röökiä kouluun kävellessään, mun oli pakko juosta se kiinni ja jättää mukana kävellyt Kristian mun taakse. Ihan sama, mitä mieltä se oli. En uskaltanut koskea Sakea ennen se oli huomannut mut, se olis saattanut yllättyä liikaa tai säikähtää jopa (ja eka mitä se säikähtäessään teki? löi kohdetta), joten sanoin sen nimen ensin. Se näytti taas siltä että se oli ihan uponnu omiin ajatuksiinsa ja mä olisin antanut vaikka oikeen käteni, jos olisin tiennyt mitä sen päässä liikku.

"Sake!" huikkasin ja tulin sen viereen niin, että se pysty näkemään mut.

Se kääns päänsä kysyvänä muhun ja mä vedin nopeesti henkeä. Sen kauniit kasvot näytti jokseenkin runnelluilta, sillä oli mustelma sen oikeen silmän ympärillä ja sen katse oli tyhjä. Olinhan mä useinkin nähnyt sen koulussa ton näkösenä ja vieläkin pahempana ja lyödympänä, mut jostain syystä tää tuntu tällä kertaa henkilökohtasemmalta. Nyt kun mä tunsin Saken, en hyvin mutta ainakin jollain tasolla. Se joka löi sitä, oli lyöny myös mua. Jostain syystä se kerrankin näytti haavottuvalta ja aidolta eikä omalta kylmältä itseltään ja mä olisin niin paljon halunnut vaan halata sitä, että mun sydämeen sattu. Mutta koko sen kroppa näytti torjuvalta, se oli sulkeutunut itteensä. Laskin mun katseen nopeesti Saken käsiin ja näin sen, mitä odotinkin. Röökiä pitelevän käden rystyset oli punaset ja rupiset. Tappelijan kädet, mä jostain syystä ajattelin. Sakella oli päällä harmaa Niken huppari ja revityt farkut ja jos mä en olis nähnyt sen kasvoja ja asentoa, se olis näyttänyt ihan omalta iteltään.

En kysynyt, oliko se ollut tappelussa. Vähän naiivi (ja itsestäänselvä) kysymys, jopa multa. Sen sijaan kysyin spontaanisti:

"Ootsä okei?"

Jotain läikähti Saken ilmeettömillä kasvoilla, sen pähkinänruskeisiin silmiin tuli vähän eloa. Se tuhahti, mutta sai kammettua kasvoilleen pienen hymyntapaisen.

"Ihan kunnossa", se sanoi.

Valehtelija, mun teki mieli sanoa, mutten uskaltanu. Musta tuntu siltä että mä olin puun ja kuoren välissä. Meiän takana käveli edelleen Kristian, mutta mä jatkoin silti eteenpäin Saken vierellä. Sake ei kommentoinu asiaa mitenkään. Mun oli pakko valita, kumman kanssa jatkaisin. Mun valheiden vai mun orastavan ihastuksen. En ehtinyt keksiä mitään sopivaa sanottavaa, ennen kuin tajusin että Kristian oli jo häipynyt koulun ovista sisään. En tiennyt oliko se vihainen vai harvinaisen tilannetajuinen, mutta toivoin kovasti jälkimmäistä.

Sake pysähtyi koulun reunoille.

"Meiän ei tarvis mennä vielä sisään", se sanoi ja vilkas pääovea, jonne ympärillämme satunnaisesti kulkevat oppilaat suuntasivat.

Osa niistä katseli meitä vähän kummissaan, mutta en jaksanut välittää. Saken näkeminen ja sen musta silmä oli kuorinut musta jonkun pinnallisen kerroksen, joka välitti mitä ihmiset ajatteli. Huomasin että pystyin olemaan jo aika lailla itteni sen seurassa.

"Ei vielä", myönsin kun en muutakaan keksinyt.

Olisin halunnut niin paljon vain puhua Saken kanssa siitä mitä sille oli tapahtunut, että tavallinen small talk tuntui vitun tappavalta. En silti uskaltanut sanoa sille mitään, vaikka tiesin ettei se itse ottaisi asiaa ikinä esille.

"Polta mun kaa viel yks rööki", se pyysi sitten. "Yleensä se on mun ja Abdin ja Joonan perinne, mut kumpikaan ei oo kai tulossa kouluun. Mäkin tulin taas vaan fyssantunnille."

Yllätyin vähän sen sanoista. Just tommosia asioita halusin tietää siitä, pieniä murusia joista voisin lopulta kasata sen persoonallisuuden. Ja tietenkin mua kuumotti se ajatus, että se istuis taas mun vieressä koko fysiikan ajan.