Merkitse mut

Luku 13 [Reetu]

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun poistuimme kahvilasta. Saken silmistä ei nähnyt enää mitään aikaisempaan viittaavaa - kun se oli saanut vuodatettua tilanteen himassaan mulle, se oli hetken päästä jo taas ollut oma itsensä. Vastahakoisesti myönsin kuitenkin, etten voinut olla varma pystyinkö sanomaan mikä edes oli Saken ominta itseä. Olinhan mä aavistanut, että sen kuoren alla oli jotain syvempää, mutta jätkästä ei silti ottanut selvää. Se sentään pudotteli tollasia pommeja keskellä päivää... vaikka eihän se mulle niin iso juttu loppujen lopuksi ollut. Kun me oltiin koulunpihalla törmätty ja Sake oli ehdottanut treffejä, mä olin ollut maassa, ja nyt oli harvinaisesti vaihteen vuoks mun vuoro lohduttaa sitä. Mä olin melkein naurettavan kiitollinen siitä, että se oli kertonut mulle mikä sen perhetausta oli. Olin saanut vahvistuksen jopa mun teorialle Saken latinogeeneistä.

Mun sydän tuntui onnesta melkein raskaalta. Se ei ollut sellaista onnellisuutta, jonka takia hyppelee kaduilla ja laulaa kesäiltana, vaan enemmänkin ylitsevuotavaa tunnetta, joka piti sulkea sydämeen ja kaivaa se sieltä yksin yöllä.

Sake mun vasemmalla puolella tuntui nyt jotenkin erilaiselta, vaistosin sen siitä. Se ei ollut huono asia. Ennen se oli ollut mulle yksi helvetin mysteeri, mutta nyt sen energia tuntui tutummalta kuin olin odottanut. Me oltiin hiljaa, ei siksi että meillä ei olisi ollut mitään sanottavaa vaan koska mitään ei tarvinnut sanoa.

Musta tuntui että joka sekunti mä ihastuin Sakeen vielä vähän lisää. Suoraan sanottuna mä en tiennyt oliko se hyvä vai huono juttu - jossain mun kaiken onnellisuuden takana värisi kuitenkin epäilys ja pelko kundin menettämisestä. Yritin vaientaa mun demonit ja keskittyä hetkeen, ja loppujen lopuks sainkin karistettua ihan kelvollisesti ylimääräset ajatukset mun mielestä. Keskityin nauttimaan sateen jälkeisestä ilman tuoksusta, Saken tasaisesta askelluksesta, mun omasta tyynestä fiiliksestä. Okei, olin palaamassa takaisin käärmeenpesään ja valmistauduin käymään sotaa, mutta just tällä hetkellä sekään ei tuntunut isolta ongelmalta.

-

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Sake pysähtyi tutusti kotitaloni eteen ja käännähti puoleeni. Sen kurtistuneissa kulmissa näkyi häivähdys päättämättömyyttä, josta en saanut selvää, mutta annoin sen pitää mietteet itsellänsä. En mä voinut sitä pakottaa avautumaan, varsinkin kun tiesin miten hankalasti se patosi sen salaisuudet itseensä.

"Kiitti treffeistä", se sanoi hymyillen kevyesti.

"Kiitti itelles", vastasin hymyyn.

"Mä en haluais osottaa millään tavalla etten mä luota suhun, koska mä luotan, mutta sanon nyt silti et toivon vitusti et nää asiat jäis meiän välisiks."

"Totta kai ne jää", lupasin.

Sake hymähti.

"Hei Reetu", se sanoi sitten, kuin hetken punnittuaan voiko niin sanoa.

"Tää tulee ehkä aika nopeesti, mut mee hoitaa asiat sun faijas kaa."

Se huokaisi ja ehdin jo hetken pelätä, mitä sieltä tulee.

"Ihan vaan siks, koska musta olis kiva käydä teillä useemminki. Ja esitellä sua muutenkin kaupungilla", se virnisti ja vakavoitui sitten. "Mut emmä uskalla enkä haluu sitä tehä, jos sulla on epävarma olo tai jos sun perhe ei oo okei... mun ja sun kanssa."

Olin vähän koomassa, enkä tiennyt mitä vastata. En halunnut olla väärässä ja painostaa Sakea, jos olin tulkinnut sen viestin sisällön väärin. Vaikkakin se viestin sisältö oli aika suloinen, jos oikein hiffasin. Yritin säilyttää kasvoillani neutraalin ilmeen.

"Mitä sä meinaat?"

Sake kohautti harteitaan.

"Musta olis vaan kiva olla vielä enemmän sun kanssa", se sanoi.