Merkitse mut

Luku 6 [Sake]

Koulu oli loppunu jo tunteja sitten mut silti mä mietin vieläkin fyssantuntia. Myönnetään, että mä mietin lähinnä Reetua. Sen reaktiota, kun mä istuin sen viereen. Osashan se peittää yllätyksensä aika hyvin, mut kyl mä silti tunnistin järkytyksen sen silmissä. En tienny, mitä mun olis pitäny ajatella siitä - ylipäätään sen käytöksestä mun seurassa, siitä miten hyvältä se näytti, miten helposti mä sain sen värähtämään vaan kuiskaamalla sille jotain. Onneks se ei mitenkään voinu tietää, että mä reagoin ihan samalla tavalla kaikkeen mitä se teki. Mä olin vaan hyvä siinä etten näyttänyt mun tunteita kenellekään, mähän olin Sake jolle kukaan ei vittuillu. Mua suretti että mä olin joutunu antamaan sille takasin sen villapaidan, mut toisaalta näkisinhän mä sitä nyt koulussa ryhmätyön merkeissä.

Olin vaellellu vaan kaupungilla kun en ollu halunnu mennä himaan ja Abdilla oli joku perhekokous eikä se voinut tulla mun kanssa mihinkään. Mietin jo tylsistyneenä mitä helvettiä tekisin, kun ihan sattumoisin käännyin päätieltä vähän syrjäsemmälle, hiljasemmalle kujalle ja törmäsin Joonaan ja sen frendeihin, jotka olin joskus jossain bileissä nähnyt. Ne oli molemmat Joonan kanssa samassa nuorisokodissa. Tumman jätkän nimi tais olla Anton, mut muijan nimeä en muistanut. Sillä oli musta tukka, sotkunen silmämeikki ja nenäkoru. Se katto mua kiinnostuneesti.

"Kato perkele, Sakehan se siinä!" Joona hoksas mut lähes samaan aikaan ku mä sen ja ootti et laahustin lähemmäks.

Vaihdoin tervehdykset Joonan ja Antonin kanssa ja nyökkäsin muijalle, joka luultavasti arvas etten muistanu sen nimeä.

"Me tavattiin kerran sen sun ja Joonan frendin broidin bileissä, mä oon siis Heta", se sanoi ja tumppasi röökinsä nilkkurinsa päkiällä.

"Eiks sul ollut sillon blondi tukka?" kysyin hetken päästä kun olin saanut kaiveltua puolen vuoden takaisia Abdin veljen kemuja aivosoluistani.

"Hei kato, se muistaa", Heta naurahti huvittuneena, mutta ilahtuneen kuulosesti.

"Mut mitä te täällä?" kohdistin seuraavan kysymyksen Joonalle, vaikka uskoinkin tietäväni vastauksen ja ehkä juuri siksi mun askeleet olikin johtaneet niitten luokse.

"Samaa ku aina", Joona virnisti ja nosti esille käärimänsä kannabissätkän.

"Heitä hei mulleki, just nyt tarvis", huokaisin liioitellun dramaattisesti.

"Jos käärit itte. Nii ja saa hei avautuu", Joona hymähti ja heitti mulle tekotarpeet.

Ynähdin vain jotain epämääräistä vastaukseksi. En yleensäkään avautunut frendeilleni, varsinkaan mihinkään rakkauteen liittyvästä. Sitä paitsi Joona ja Abdi saattoivat oikeasti luulla että mulla ei edes ollut kykyä tuntea mitään syvempää ketään kohtaan - ne ties vaan mun irtosuhteista. Eikä ne muutenkaan ollut samanlailla tarkkaavaisia kuin vaikka Reetu, ne eli omaa hankalaa elämäänsä ja oli ainoostaan iloisia jos kerroin jotain, mut ei ne sitä vaatinu. Siks niitten kanssa olikin välillä pirun helpottavaa olla, sai rauhassa jättää osan totuudesta pois eikä ne siitä suuttuneet.

Budin poltto rentoutti ihanasti mun jäykät lihakset. En ollu ees tajunnu olevani niin tietoinen mun kropasta Reetun seurassa. Vois kai muutenkin venytellä. Jossain vaiheessa tajusin myös että me kaikki neljä oltiin käyty istumaan asfaltille jonkin sortin rinkiin. Ajantaju oli multa kadonnut ihan täysin, mut epäilin että oli jo aika myöhä. Me oltiin puhuttu maailman oudoimmista asioista varmaan viimeset kaks tuntia, mut pilvessä siihen ei kyllästynyt. Nojasin tiiliseinään enkä tuntenu kylmää - se hyvä puoli pilvenpoltossa tai juomisessa oli, helpotti mun jäätymisherkkyyttä. Polttelin nykyään paljon harvemmin kuin ennen, enkä mä hakenut ruohosta enää muuta kun rentoutumista.

"Mitä kello on?" kysyin unisesti ja jostain syystä kuulin oman ääneni taustalla Reetun vad är klockan-tiedustelun perjantaina.

Miks mä ajattelin sitä maailman oudoimmilla hetkillä?