Merkitse mut

Luku 4 [Sake]

Reetu ei ollut kännissä niin tarkkaavainen kuin mitä olin sen koulussa nähnyt olleen, mikä anto mulle hyvän mahollisuuden katella sitä meiän kävellessä dösäkille. Olin yleensä hyvä lukemaan ihmisiä, mutta Reetussa oli jotain hankalasti tulkittavaa. Se kuulosti välillä jopa liikuttavan kömpelöltä ja se pysähteli välillä kesken lauseen kattomaan mua pelkoa silmissään, ihan kun se olisi epäillyt että mä saan pultit jostain mitä se sanoo. Mut ei se vielä mitään. Mä yksinkertaisesti en onnistunu tunnistamaan sen viboja. Se vaikutti siltä kun se olis miettinyt kauheen tarkkaan, ennen ku se puhu, et se vaikutti melkeen siltä kun se olis salaillu jotain - ja silti, mietintöjensä jälkeenkin, se tajus sanovansa jotain väärää ja lopetti puhumisen. Se ei ollu musta ärsyttävää, enemmänkin kiinnostavaa. Mut toisaalta mua oli aina kiehtonu ihmisten ristiriidat.

Mielelläni mä kuuntelin sen samettista ja vähän sammaltavaa ääntäkin, mutta vielä enemmän mä tykkäsin katsoa sitä. Sen sanat yhdistettynä siihen miten se elehti, anto mulle jonkinlaisen käsityksen siitä millanen ihminen Reetu oli. Puhumattakaan siitä että mun aamulla skannaama kuva sen kasvoista sai paljon uusia ilmeitä - toisin kun mä kivikasvo, Reetu oli ihan älyttömän ilmeikäs. Tai ehkä se oli sitä vaan kännissä, mistä mä tiiän. Mutta sitä ei voinu kiistää että se oli mun mielestä hyvännäkönen - se vaan ei tuntunu tajuavan sitä. Se vaikutti siltä ettei ihan viihtyny kropassaan, ihan ku se olis aatellu vievänsä liikaa tilaa sen varrella. Mua melkeen nolotti että mä ylipäätään ajattelin että se oli kuuma, Reetu ei vaan kuulunu niihin tyyppeihin keiden kanssa mä yleensä päätin mun bileillat. Plus mistä mä tiesin, tykkäsikö Reetu muijista vai jätkistä vai ylipäätään kenestäkään (eikä nyt ainakaan musta varmaan, me oltiin liian erilaisia).

"Missä sä asut?" Reetu kysyi humalaisen monologinsa päätteeksi.

En häpeillyt himaani, kuten en seksuaalisuuttanikaan, mutta en unohtanut että puhuin Reetu-omakotitalo-rikas-suomenruotsalainen-vaikkakin-söpö-Rosdahlin kanssa.

"Missä sä?" kysyin vastaan tyynesti.

Reetu nauroi, mutta näytti tajuavan asian laidan.

"Ei sitten. Mut millä dösällä sä meet?"

"Samalla ku sä, jos asut noin puolen kilsan päässä tästä", sanoin ja yritin saada selville, asuiko Reetu todella niin hienolla alueella.

Se ei kuitenkaan kommentoinut asiaa mitenkään, nyökytteli vaan itsekseen. Se oli kännissä melkein mun vastakohta: siinä missä musta tuli normaalia alakuloisempi ja hiljaisempi, siitä tuli reipas ja avoin. Tiesin kyllä että sen avoimuus oli feikattua ja pinnallista, sellaista älä kerro kenellekään, oon aina vihannu James Bondeja-tyyliä, mutta en mäkään olisi kertonut mun salaisuuksia edes sen humalatasolla. Tää riitti mulle ihan hyvin, kuuntelin kun se kerto sen mielipiteitä meidän koululaisista ja olin tyytyväinen kunhan se puhu mulle. Olin vieläkin vähän ihmeissäni, että me ylipäätään käveltiin samaa matkaa: mä ja Reetu, aika harvinainen kombo. Kaikki oli alkanu siitä kun Abdi ja Joona oli feidannu mut ja sen seurauksena olin joutunu ettimään omaa rauhaa keittiöstä.

"Hei, voi vittu, puol tuntii seuraavaan dösään", Reetu sanoi äkkiä ja havahduin tajuamaan että me oltiin saavuttu kohteeseen.

Se oli jo ehtinyt istumaan ja näytti väsyneeltä. Huokaisin, mutta olin tottunut siihen että täällä kulki yömyöhään harvoin busseja.

"No kävellääks ennemmin tyyliin seuraavalle pysäkille tai saman tien koko matka ettei jäädytä", ehdotin kun en muutakaan keksinyt.

"Men vad är klockan?" Reetu mumisi.

"Puol kakstoista", sanoin enkä edes yrittänyt alkaa sen mieliksi vääntää ruotsia, olisin vain menettänyt kasvoni ihan kunnolla.

Puhuin ruotsia todella auttavasti, osasin just ja just sen perus hej, jag heter Sake och jag är sjutton år gammal-litanian. Musta tuntui että Reetu puhui ruotsia silloin kun unohti ettei ollut frendiensä tai perheensä kanssa, ja se oli musta kiva. Ihan kun se olis luottanut muhun eikä jaksanut korjata kieltään (en suostunut hyväksymään vaihtoehtoa että se oli kännissä eikä tajunnut puhuvansa ruotsia).