Merkitse mut

Luku 16 [Sake]

Mä heräsin mun nautinnollisilta päikkäreiltä siihen, että ovikello soi vaativasti. En pitänyt kiirettä, kun vilkaisin kelloa, haroin hiuksiani ja venyttelin nyrkkeilystä jäykistyneitä raajojani. Iltapäivä oli kääntymässä jo alkuillaksi ja ilman valoja kämppä oli hämärä. Matkalla ovelle sytyttelin valoja päälle ja pohdiskelin, kuka oven takana mahtoi olla. Mutsi tuli aina vasta lähempänä yötä himaan ja frenditkin soittelivat ovikelloa yleensä vasta kuuden jälkeen. Ei sillä että meillä kävis erityisen paljon vieraita kylässä, lähinnä Joona ja Abdi tiesivät missä edes asuin.

Mun olo oli edelleen vähän tokkurainen ja unenpöpperöinen, kun kiskaisin oven auki, enkä heti kyennyt sisäistämään näkemääni. Tilanne oli melkein absurdi ja ehkä viimeinen mahdollinen skenaario siitä, kenet olin kuvitellut kohtaavani.

Ovella seisoivat - tai pikemminkin toinen seisoi ja toinen nojasi toiseen - Joona ja Reetu. Joona näytti väsyneeltä mutta tyyneltä, kun se piteli Reetua pystyssä. Reetu sen sijaan... sen pää nuokkui rintaa vasten ja sen kauniit silmät olivat kiinni. Mutta pahinta oli se, että jätkän naama ja rinta olivat kokonaan veressä. Tummien kulmien yläpuolelle oli ilmestynyt naarmu, silmäkulmassa ja leuassa sinersi mustelmien alkuja ja se näytti ylipäätään aivan vitun ruhjotulta. Sen kädetkin olivat tummanpunaisessa, melkein mustassa nesteessä, samassa aineessa josta nähtävästi Joonakin oli saanut osansa.

Jähmetyin paikoilleni, enkä usko että olisin sillä hetkellä pystynyt liikkumaan vaikka olisin yrittänytkin. Mä tuijotin Reetua silmät auki rävähtäneinä ja huomasin mun hengityksen kiihtyneen pinnalliseksi kohoiluksi. Musta tuntui että maailmassa ei ollut mitään muuta kuin mä ja murjottu Reetu, veri valuen sen huulilta. Havahduin paniikinomaisesta horroksestani vasta muutaman sekunnin kuluttua, kun Joonan ääni tunkeutui vähitellen mun tajuntaani.

"Auta mua", se pyysi ja lupaa kysymättä kiersi Reetun vapaana roikkuvan käden mun harteilleni, kunnes paino näytti kirjaimellisesti katoavan sen olkapäiltä.

Mun ajatukset juoksi ja kiersi kehää ja törmäili toisiinsa. Heti kun mä sain tekemistä käsilleni ja pääsin kosketuksiin Reetun kanssa, mun mieli kuitenkin ryhdistäytyi ja pystyin taas liikuttamaan kroppaani. En olisi halunnut kuulostaa niin hauraalta, mutta ensimmäinen asia joka suustani pääsi, paljasti kaiken haavoittuvaisuuteni sillä sekunnilla.

"Reetu", kuiskasin ja painoin vapaan käteni varovasti sen valkoiselle iholle, siihen kohtaan poskea mitä veri ei ollut vielä ehtinyt tahria.

Tajusin että Reetusta valui vieläkin verta, sen nenästä putoili punaisia pisaroita sen paidalle ja sen verinen rinta painui muhun, kun se puolitajuttomana nojasi nyt muhun Joonan sijaan.

"Älä anna sen nukahtaa vielä, sillä voi olla aivotärähdys", Joona sanoi napakasti ja astui kynnyksen yli peremmälle Reetua tukien.

Seurasin jätkää ja yhdessä aloimme kiskoa Reetua sisälle. Aloin oikeasti pelätä sen puolesta, en osannut sanoa oliko se yhtään tietoinen mun läsnäolosta. Mua sattui katsoa siihen, ja toisaalta mun teki mieli kysyä noin sata kysymystä Joonalta. En osannut tuntea vielä vihaa, pystyin vain katsomaan Reetun murjottuja kasvoja ja annoin sydämen särkyä mun rinnassa uudelleen ja uudelleen.

Joona ja mä saatiin Reetu istumaan mun sängylle jonkun ajan päästä hiljaisuuden vallitessa. Reetu ei ollut vieläkään avannut silmiään, mutta sen hengitys oli sen verran nopeaa että unessa se ei voinut olla.

"Voisitsä käydä hakemassa jotain paperia? Yritetään putsata vähän tota naamaa", sanoin Joonalle ja jätkä kääntyi takaisin olohuoneeseen päin.

Käyttäydyin niin kuin aina ennenkin tilanteissa, jotka olivat uusia mulle: keskityin täysillä mun ruumiiseen ja sen liikkeisiin, keskityin Reetuun ja sen hoitamiseen enkä antanut valtaa ajatuksille mun mielessä tai pohtinut, mikä oli saattanut kundin tähän kuntoon. Kun Joona rapisteli keittiössä, mä yritin saada kontaktia Reetuun.