Merkitse mut

Luku 14 [Sake]

Mä heräsin aamulla kultaiseen auringonvaloon, ja mua melkein nauratti. Marraskuun sää tuntui peilaavan mun omia tunteitani. Pitkän synkän ja sateisen jakson jälkeen sekä mun sydämessä että ulkona paistoi aurinko, ja mä olin välittömästi hyvällä tuulella noustessani ylös. Okei, suurin syy siihen oli kylläkin yks jätkä. Reetu. Heti kun sain palautettua sen kasvot mun mieleeni, mun suupielet kohosi kevyesti ylöspäin.

Kävelin venytellen keittiöön availemaan jääkaappia koska olin kuolemassa nälkään, ja olkkarissa meinasin kompastua mutsiin. Se makasi raajat joka suuntaan sojottaen keskellä meidän pienen olohuoneen tahraista mattoa. Mutsin ruskeat hiukset olivat niin takussa, että mietin pakostakin milloinkohan ne olivat viimeksi nähneet harjaa. Ähkäisten käänsin sen selältä kyljelleen - automaattinen liike, joka luonnistuu sen kummempia ajattelematta jokaiselta alkoholistin kanssa eläjältä. Jos se nyt oksentaisi, niin eipähän tukehtuisi. En mä kaikesta huolimatta halunnut ihan vielä mutsista luopua. Liittyihän siihen itsekkäitäkin syitä, esimerkiksi se etten halunnut lastenkotiin ja muutenkin se, että pelkäsin mitä mulle tapahtuisi jos äiti potkaisisi nyt tyhjää. Olin saanut elämäni takaisin raiteille joskus vuosi sitten, enkä halunnut tippua uudestaan siihen samaan sudenkuoppaan kun siinä elämänvaiheessa. Ei Reetukaan jaksaisi ikuisesti pitää mua pystyssä: jo siinä oli syy kattoa ittensä ja mutsin perään.

En löytänyt meidän kämpästä mitään muuta syötävää kuin näkkäriä ja viiliä, mitkä olivat sinänsä ihan hyviä safkoja, mutta viili oli mennyt vanhaksi viikko sitten ja näkkärin päälle ei ollut laitettavaksi mitään. Pakkohan tässä oli silti syödä tai tulisin hulluksi. Suuntasin takaisin mutsin luo ja kaivelin sen farkkujen taskut. Löysin niinkin kiinnostavia asioita kuin Alkon kuitin, langanpätkiä ja muutaman kolikon, nopealla vilkaisulla ehkä kolmisen euroa. No, saisi niillä sentään jotain lähimmästä Alepasta. Mutsi urahti jotain ja liikahti, muttei herännyt. Taputin sen selkää ja painelin takaisin omaan huoneeseeni pukemaan.

Mun ei tehnyt yhtään mieli kouluun, joten päätin skipata aamutunnit. Opettajatkin alkaisivat kohta vaatia jotain, kun mua näkyi nykyään niin tiuhaan tahtiin koulunpenkillä. Olin herännyt yllättävän aikaisin auringon takia, joten kelailin pitkästä aikaa mennä hakkaamaan säkkiä. Löysin nyrkkeilysalille oikeuttavan pääsykortin vanhojen farkkujeni taskusta. Mulla oli oikeasti ikävä sitä järjettömän hyvää fiilistä, kun sai vetää hanskat käsiinsä ja pääsi kehään.

Olin joskus nuorempana nyysinyt Urheiludivarista käytetyt nyrkkeilyhanskat, joita olin sittemmin joutunut paikkailemaan jesarilla. Eihän ne nyt kauneinta katsottavaa olleet, mutta mun olemattomilla säästöillä ei pahemmin luksustuotteita osteltu. Heitin hammassuojat, juomapullon ja hanskat mun pölyseen treenikassiini ja kiskoin päälleni jonkinnäköiset treenikamat. Ironisesti huikkasin heipat kuolleelta näyttävälle mutsilleni ennen kuin paiskasin oven kiinni takanani, jätin meidän masentavan himan taakseni ja lähdin astelemaan auringon värjäämää asfalttia nyrkkeilysalille päin.

-

Mun vibat kohosi saman tien sata prossaa, kun pääsin hengittämään sisääni mun kämäsen salini ummehtunutta ja soijasta ominaistuoksua. Uskokaa mua, kuulostaa paskalta, mut mikään ei oo tutumpi ja turvallisempi haju. Säkit oli kiinnitetty kellarin kattoon, tää oli joku teollisuustila ja ulkomuodoltaan aika karu sementtipohjanen alue, mutta kaikki tulevaisuuden lupaukset, vähän laittomat tappelijat, treenas täällä. Mulla ei ikinä oo ollut sen suurempaa kunnianhimoa nyrkkeilyn suhteen, mutta en mä mitenkään sysipaskasti lyönyt.

Pukkareissa törmäsin muutamaan frendiin, joitten kanssa olin välillä sparrannu kehässä.

"Jou, mitä Sake!" huikkasi Mirko ensin, se oli lyhyehkö mutta jäntevä tapaus, ammattimaisen nyrkkeilijän näköinen.