Unohdettu

Luku 4: Idiootti

Raotin silmiäni. Istuin autossa. Ilmassa leijaili veren haju ja auto oli paskana. Vilkaisin vieressä olevaa tyttöä, Emily näytti kuolleelta. Pelko täytti mieleni.
"EMILY!" Kiljaisin hätääntyneenä ja annoin kyynelten valua poskiani pitkin. Jos tämä paska oli Nickin syytä niin hän kuolisi. Nousin autosta, mutta romahdin maahan ja aloin yskimään.. verta. Pakotin itseni ylös ja laahustin toiselle puolelle autoa. Ihmisiä oli kerääntynyt tielle katsomaan, mutta kukaan ei tullut apuun. Irvistin ja tempaisin oven auki. Otin turvavyön auki ja raahasin Emilyn ulos autosta. Pieni paniikki iski mieleeni. En osannut elvyyttää. Irvistin ja yskäisin verta, taas.
"Jumalauta, nyt joku tänne!" Ärähdin ihmisille ja katsoin Emilyn elottomia kasvoja paniikissa. Silloin jotain välähti. Jossain. Ja se ei ollut mitään hyvää.
"Alisssssoon.." Ääni kuiski mieleeni enkä voinut olla nousematta. Isäni. Isäni asteli lähemmäs ja yhtäkkiä tunsin pelkkää vihaa. Se oli kuin kauan haudattua vihaa joka iskeytyi kasvoilleni.
"Alison.. Älä.. Pyydän.." Emilyn heikko ääni kuiskasi. Yhtäkkiä isäni potkaisi Emilyä kylkeen, samaan kohtaan kuin minua. Nostin katseeni pois Emilystä.

Viha purkautui minusta kuin tulivuoresta. Syöksyin miestä kohti ja painoin lähintä puuta vasten. Isäni tarkkaili silmiäni, en tiennyt mitä niissä oli, mutta se jokin selvästi kiehto häntä.
"Erikoista.." Hän mutisi. En kestänyt enää ja löin isääni samalla tavalla kuin Nickiä. Paitsi että lyöntini oli kovempi.
"Valitsit Unohdetut, miksi?" Hän kysyi ja kosketti kasvojaan. Potkaisin miestä sukukallauksille. Ainut paikka joka sattui. Varmasti.
"Mielummin he, kuin sinunlaisesi kusipää." Ärisin. Ihmiset olivat.. jämähtäneitä? Ikään kuin aika olisi pysähtynyt ja vain me - yliluonnolliset - pystyimme liikkumaan.
"Minunlaiseni kusipää?" Isäni nauroi ja kaatoi minut kevyesti maahan.
"Rakas tyttäreni, tulet aina olemaan puoliksi Muistettu. Olen edelleen isäsi vaikka oletkin adoptiolapsemme." Charles sepitti. Miten mikään kuvio pystyi olemaan näin hankala?
"Olet puoliksi Unohdettu ja puoliksi Muistettu. Ovelaa, olet saanut molempien voimat ja puolet. Niin huonot kuin hyvätkin. Harmi vain että se saatanan viemärirotta on johtajasi, enkä minä." Charles hymyili samanlaista sadistista virnettä jollainen minullakin oli ollut usein kasvoilla.
"Harmi vain, että sanani ovat merkityksettömiä." Tuttu ääni tuhahti ja katsoi minua kuin viemärirottaa.
"Mitä tarkoitat?!" Isäni - Charles kysyi ja mulkaisi minua.

Mikäs tässä, verisenä ja kivuissaan oli hyvä maata ja kuunnella kahta idioottia. Siirsin katseeni Emilyyn. Christian ja linnunpesä hoisivat häntä. Huokaisin tyytyväisenä. Yhtäkkiä tunsin jonkun terävän kaulallani.
"Alison ei kuuntele minua eikä käskyilläni ole mitään merkitystä." Nick selitti. Hän puhui viholliselle! Irvistin kun siirsin katseeni siirtyi isäni silmiin. Isäni selvästi kokeili jonkin näköistä johtajan katsetta, mutta se sai minut vain nauramaan.
"Älä katso minua noin, tuo ei hyödytä." Virnuilin ja riuhtaisin itseni irti ja nousin ylös maasta.
"No, johtaja.." Vittuilin, ilmiselvästi. Jatkoin kuitenkin lausettani, "Käytäpä sitä ihanaa ääntäsi niin katsotaan." Totesin rennosti. Niin rennosti kuin pystyin. Sisäisesti kierin kivuissa ja olisin halunnut kiljua ja raivota.
"Alison.." Nick aloitti ja taas ne pirut päässäni alkoi kiljua. Ne huusivat ja käyttivät hyväkseen paskaa oloani. Irvistin, mutta en siirtänyt katsetta Nickin silmistä. Tunsin heikkeneväni, mutta Nick näytti samalta. Kuluttiko tämä hänen voimiaan?
"Jumalauta, Al!" Nick ärähti ja se sai minut romahtamaan maahan. Viimeistään. Ei, kulutin vain Nickin hermoja.
"Vau, en ole ikinä nähnyt yhtä itsepäistä ihmistä, joka ei kuuntelisi johtajan ääntä." Isäni mutisi selvästi kunnioitusta äänessään. Minusta tämä kaikki oli nöyryyttävää. Nick tuijotti minua edelleen joka sai minut nousemaan uudestaan ylös.

Irvistin. Oloni oli juuri sellainen että pyörtyisin minä hetkenä hyvänsä. Lähdin kuitenkin raahautua Emilyn luo.
"Saitko kostosi?" Tokaisin vielä Nickiltä joka seurasi jokaista askeltani. En kääntynyt katsomaankaan miehen kasvoja.
"En." Nick tuhahti. Miksi Nick ja Charles olivat noin hyvissä väleissä? Kuulin nimittäin kun he puhuivat vaimeasti toisilleen. Ilmeisesti minusta.
"Väisty linnunpesä.." Ärisin miehelle joka tosiaan ei väistynyt. Olin aivan liian väsynyt tappelemaan, mutta tunsin samanlaisen välähdyksen. Jonka huomasi myös Christian.
"Väisty Arthur." Chris käski ja pian pääsin istumaan Emilyn vierelle.
"Anteeks, Em.." Mutisin hiljaa ja painoin pääni käsiini. Kipu oli lamaannuttava. Kohtasin hetkeksi tämän Arthurin katseen. Mies mulkoili minua ja minä mulkoilin takaisin.
"Vittuako tuijotat siinä?!" Ärähdin ja pian tunsin iskun takaraivossa. Vilkaisin lyöjää. Nick. Miten tuo viemärirotta ehti kaikkialle?
"Mitä helvettiä sä lyöt?!" Tuhahdin kylmästi. Äänestäni tai katseestani ei löytänyt minkäänlaista kunnioitusta ja pian sain toisen lyönnin joka osui kasvoihini. Pian tunsin puristuksen kädessäni.

Emily katsoi minua merkitsevästi. Hän ei halunnut minua pulaan, mutta nyt oli myöhäistä. Pian tunsin jonkun potkaisevan minua kevyesti, saadakseen huomioni.
"Odota.." Kuiskasin hiljaisesti ja kampesin itseni ylös maasta. Nick veti minut kauemmas muista ja tuijotti minua silmiin. Miehellä oli lähes mustat silmät joissa hohti valkoista.
"Al, tulet luokseni." Nick tokaisi jäätävästi. Se oli käsky.

"En todellakaan tule!"

*^*

Noniin, kaksi osaa heti aamusta. Ootteko ylpeitä? ;)

Tää on tosi sekava osa joten anteeksi siitä.
Alisonin isä, Charles on siis Muistettu.

Seuraavassa osassa tulee olemaan.. Karaokea ja alkoholia! ;)