Unohdettu

Luku 9: Vain kahvilla?

Tuijotin Nickin intohimoista katsetta joka kohdistui minuun. Olisin voinut oksentaa. Vihasin miehen katsetta joka riisui minua - en helvetti soikoon ollut mikään huora! Käännyin ja lähdin kävelemään vaistomaisesti kohti Romeon kämppää. Se oli vaistomaista, Romeo oli kuin enkelini. Pakenin hänen luokseen piiloon. Yhtäkkiä tajusin vilkaista sivulleni. Moottoripyörä. Varmasti Arthurin. Arthur oli tyhmänä jättänyt avaimet virtalukkoon. Että tuhkakuppi oli idiootti. Olin ajanut ennenkin moottoripyörää, luojan kiitos. Käynnistin pyörän ja vilkaisin taakseni. Arthur tuijotti minua säikähtäneenä, taisi pyörä olla tärkeämpi kuin luulinkaan. Nick puristi kätensä nyrkkiin, Chris myhäili huvittuneena ja Emily.. no, hän oli takertunut Nickin käteen. Mietin pari sekuntia ennenkuin sain pyörän liikkeelle. Olin tiputtanut kypärän maahan ja kaahasin paikalta. Mietin Emilyä. Miten tyttö oli muuttunut parissa päivässä niin paljon? Miten Nick sai muut tahtoonsa tuolla tavalla. Aloin vähän miettimään asioita. Nick luultavasti halusi joka päivä uuden naisen ennenkuin sai minut.. Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää. Se tarkoitti yhtä monta naista. 365 tyttöä joita Nick käytti häikäilemättömästi hyväkseen. Ja minä satuin olemaan kaiken sen syypää. Silti en tuntenut oloani syylliseksi. Päin vastoin. En halunnut luovuttaa. Parkkeerasin pyörän tyylikkäästi Romeon talon eteen. Muistin edelleen pojan osoitteen. Toivoin todella että Romeo oli jo kotona eikä edelleen Aaronin luona. Koputin ovea ja huokaisin hiljaa kun kukaan ei tullut avaamaan ovea. Käännyin ja laahustin pyörälle. Jäin istumaan pyörälle. Takaisin Nickin luo en menisi. Yhtäkkiä hätkähdin - voimakas tunne valtasi minut. Suljin mieleni automaattisesti tai itseasiassa symbolini - toinen puoleni - sulki mieleni. Olin kuullut taruja ihmissusista joiden susi puhui heidän mieleensä. Symboli suojeli sen omistajaa, mutta pystyikö se puhumaan minulle?

Eehkä..

Joku tosiaan sihisi mielessäni. Hätkähdin. Perkele. Miksei hän puhunut minulle aiemmin.

Se saasta etsii meitä.

Tiesin heti että hän puhui Nickistä, mutta huoleni oli paljon suurempi. Kaikki valehtelivat minulle! Minun piti itse löytää vastaus kaikkeen! Perkele! Ensimmäistä kertaa olin todella ärtynyt jokaiseen ihmiseen joka elämässäni oli. Olin käynnistämässä pyörää.

Et voi mennä ajamaan tuossa kunnossa!

Elukka sihisi pääni sisällä ja sai pysäytettyä minut. Käärme tosiaan oli voimakkaampi kuin minä!

Romeo on lähellä.. Hän vaikuttaa pirteältä.

Käärme hymähti rennosti. En tiennyt miten onnistuin olemaan niin rauhallinen. Se taisi johtua siitä että käärme - symboli - oli voimakkaampi kuin minä. Hän pystyi rauhoittamaan minut. Yhtäkkiä kulman takaa asteli tuttu poika, vieras tyttö vierellään. Silmäni siristyivät ja ärähdin. Käärme sekoitti ajatukseni ja näin pian pelkkää punaista. Romeo oli huomannut minut ja tuijotti minua hämmentyneenä. Tai sitten katsettani, anyway astuin lähemmäs tyttöä ja se oli uhkaava askel. Tyttö silti vain lääppi Romeota huomioimatta minua. Ja se oli viimeinen tippa. Ihmissusilla asia hoitui helposti; he muuttuivat sudeksi. Mutta ei, tajusin sen, että en muuttunut käärmeeksi. Selvä, toimimme siis eri tavalla kuin ihmissudet. Ne taruolennot.
"Alison!!" Joku yritti änkeä edelleen mieleeni, mutta tuo ääni.. tuo silkkisen pehmeä ääni. Se puhui minulle suoraan eikä käynyt käsiksi mieleeni. Voi kuinka rakastinkaan tuota ääntä joka sai minut havahtumaan todellisuuteen. Hätkähdin ja tajusin kuristavani tyttöä. Päästin tytöstä irti - hän ei ollut ihminen. Hän oli Muistettu, se sai mieleni sekoamaan. En ikinä pystyisi tappamaan veljeäni, Romeota, Lucasia tai Mayaa, mutta vieras tyttö Romeon vierellä sai minut kuin.. painajaiseen jossa en pystynyt kontrolloimaan omaa kehoani. Se oli pelottavaa. Romeo juoksi tytön luo joka sai minut jälleen mustasukkaiseksi, mutta onneksi hillitsin itseni. Pyöräytin silmiäni kyllästyneesti, mutta en voinut olla huomaamatta tytön kauhistunutta katsetta. Silti katseessa välähti kunnioitusta.
"Alison, mitä vittua?" Romeo tuhahti kylmästi - myönnän - en ollut ikinä kuullut Romeon puhuvan minulle tuolla tavalla.
"Älä jaksa, kukaan ei kuollut. Meinasin tappaa jo Charlesin." Päätin myöntää ja huomasin Romeon kalpenevan.
"Isäsi?!" Romeo ähkäisi ja heitin kasvoilleni sadistisen virneen.
"Teidän johtajan." Lisäsin ja nojasin pyörään jonka luokse olin palannut.