Unohdettu

Luku 14: Pimeyden valtakunta

Vilkaisin Sheilaa joka kulki vierelläni selvästi surullisena. Siirsin katseeni lopulta Anthonyyn joka kulki toisella puolellani. En ollut kiinnittänyt mitään huomiota ympäristöön, ihmiset tuntuivat kadonneen kuin tuhka tuuleen. Tunsin kevyen kosketuksen kädessäni ja huomasin nopealla vilkaisulla että Sheila oli tarttunut siihen.

"Mihin saakka kävelemme?" Kysyin rauhallisesti, vaikka itseänikin vähän pelotti. En tiennyt lainkaan minne menemme. En saanut mitään vastausta, vain hiljaisuus. Kaikki elävä ympäriltämme oli kadonneet. Kuljimme mustavalkoisella kadulla. Ainoat väripilkut olivat vain minä ja Shelise. Anthony oli myös alkanut kadota. Paniikki tuli kuin pikajuna takaisin ja valtasi minut. Pian Shelise katosi väripilkun roolista ja olin yksin. Pysähdyin nopeasti ja katsoin paniikissa ympärilleni.

"Rauhoitu, Mirella.. Kaikki on hyvin. Shelise on Anthonyn kanssa. Haluan jutella nyt kanssasi.." Tuttu ääni hykersi ja tunsin kevyen kosketuksen kaulallani. Purin hampaat yhteen. Näin vain varjojen leikkikentän. En Luciferia. En ketään.

"Mitä.. ha.. haluat?" Kysyin änkyttäen ja peruutin törmäten Luciferiin. Lucifer otti kiinni toisesta ranteestani ja laski huulet korvalleni.

"Sinut.." Ääni oli yhtä hento kuin tuulen kuiskaus, mutta sanojen takana piili synkkyys.

"Mu.." Lauseeni keskeytti äkisti outo tunne ja sitten tilalle hiipui kipu. Lucifer oli viiltänyt kaulaani haavan ja pian, pienen pieni hyvänolon tunne saattoi vallata minut kun Lucifer nuoli veren pois. Nopeasti hätkähdin todellisuuteen ja tönäisin miehen kauemmas. Demonin suu kaartui ivalliseen hymyyn ja askeleet johdattivat hänet luokseni.

"Nautit äskeisestä.." Hän kuiskasi ja liu'utti mustaa kynttänsä pitkin poskeani kaulalleni. Hän muistutti demonia aivan liikaa. Kaipasin vanhaa Luciferia. Hengitykseni oli kiihtynyt miehen kosketuksen myötä. En kuitenkaan vastannut mitään tämän toteamukseen. Yhtäkkiä tunsin jonkun kylmän painautuvan selkääni vasten ja saatoin vannoa ettei seinä ollut siinä minuutti sitten. Lucifer painoi minut vasten seinää lukiten minut nopeasti. Pakoreittiä ei siis ollut.

"Olet minun, Mirella, vain ja ainoastaan minun." Lucifer hykersi ja pian varjojen karnevaali alkoi; vilkaisin varjoja jotka tanssivat ympärillämme. Varjoissa Luciferilla oli siivet. Päästin suustani tahattoman henkäyksen kun kuoleman haju yäytti nenäni. Saatoin nauttia jollain sadistisella tavalla hajusta - tai tuoksusta - joka ympäröi minut samalla tavalla kuin varjot. Kylmä, hiljainen ja rauhoittava. Silti, vaikka olinkin ikäänkuin huumattuna niin sain voimaa vastustaakseni miestä.

"En ole kenenkään." Ärisin ja huomasin langenneen pudistelevan päätään ja naurahtavan.

"Väärä vastaus, neitiseni.." Nuo kolme sanaa saivat minut hätkähtämään ja ennenkuin tajusin niin tunsin huulet omillani. Ne eivät suinkaan olleet kylmät eikä suudelma ollut kovinkaan kiihkeä, vaan pehmeä, rauhallinen ja epäröivä. Se yllätti minut ja sai kasvoilleni pienen hymyn.

"Anteeksi.." Tuntui kun olisin ollut elokuvan päähenkilö jonka roolin ja vuorosanat olivat kirjoittanut joku muu.

"Isäsi olisi pitänyt antaa tämä sinulle jo aikoja sitten, mutta ei hän suostunut.. Sanoi että minun pitäisi antaa se sinulle." Tuijotin Luciferia suu auki joka selvästi huvitti langennutta, "Olemme ystäviä, rakkaani.." Jokin punasilmäisessä langenneessa sai minut epäilemään. Pian mies kumartui kasvojeni eteen ja pujotti kaulaani medaljongin jota koristi safiiri. Langenneen huulet hipaisivat jälleen kerran huuliani, ennenkuin hän vetäytyi kauemmas ja antoi minun hengittää täysin vapaasti. Siirsin katseeni safiiri koruun jonka hopeaketju oli kiinni kaulassani. Päätin avata hopeakorun ja sisältä paljastui kaksi kuvaa.

Hipaisin toista kuvista ja nopeasti kavahdin taaksepäin kuin sähköiskun saaneena. Huomasin Luciferin uteliaisuuden, mutta suljin nopeasti medaljongin. En halua avata sitä enää ikinä. Kuvissa oli äitini ja joku vieras nainen. En tiennyt mitä isäni halusi, mutta molemmissa kuvissa oli jotain pelottavaa. Jotain joka sai minut perääntymään nopeasti.