Unohdettu

Luku 6: Aaron

Tuijotin miehen erikoisia silmiä uteliaasti, mutta hätkähdin todellisuuteen kun tämä erikoistapaus veti minut pois muiden luota, baarin takahuoneeseen ja istutti sohvalle. Ja minä istuin.
"Muistatko minua?" Mies aloitti keskustelun ja sai kasvolleni virneen.
"Eikö yleensä keskustelu aloiteta tervehtimällä ja kertomalla nimi?" Kysyin sarkastinen sävy äänessä ja huvittunut virne kasvoilla.
"Eli et tunne minua. Olen Aaron." Mies esittäytyi ja tuijotti minua silmiin ilmeettömästi.
"Sukunimellä ei ole väliä." Aaron lisäsi ja katsoi minua hetken vielä silmiin.
"Alison Grey." Totesin ja huomasin hymyn ilmestyvän miehen kasvoille. En tiennyt mitä hauskaa tässä kaikessa oli, mutta ainakin miestä hymyilytti. Aaronin katseessa välähti jotain, ehkä.. muiston tuoma kaipuu? Nimittäin yhtäkkiä muistin tämän punasilmäisen komistuksen jonka mustat hiukset peittivät osan vasemmasta silmästä.
"Aaron.." Henkäsin aivan kuin Aaronin nimen lausuminen sattuisi. Aaron oli sanomassa jotain, mutta vaikeni.
"Miten voit muistaa minut, Unohdettu?" Aaron sanoi lopulta ja nosti minut ylös sohvalta. Katsoin hämmentyneenä miestä joka piti kädestäni ja veti lähemmäs itseään.
"En.. En tiedä.." Mutisin ja tuijotin Aaronin silmiä - ne olivat veren punaiset.
"Tule." Aaron totesi ja veti minut perässään vain henkilökunnan ovesta takapihalle. Mies ei halunnut että Nick lähtisi peräämme ainakaan ihan heti. Seurasin kiltisti Aaronia joka lähes juoksi eteenpäin. Ensimmäistä kertaa oloni oli vapaa. Hymy kävi kasvoillani kun juoksin Aaronin perässä. Miten pystyinkään luottamaan johonkin heti? Juoksimme tien yli vaikka ohi ajoi kymmeniä autoja lähes koko ajan, silti jotenkin tien ylitys onnistui vaivatta.
"Nick tappaa minut.." Huokaisin kun pääsimme mäen päälle, autojen ääni oli laantunut ja nyt myrskyävä meri vei kaikki äänet mukanaan. Aaron kiipesi läheiseen puuhun ja minä seurasin; Päälläni oli edelleen mekko ja avokkaat, eikä ne tosiaan ollut parhaat vaatteet tälläisiin retkiin joten jätinkin avokkaat maahan ja Aaron auttoi minut puuhun.

    Hymyilin punasilmäiselle miehelle ja siirsin katseeni mereen joka paiskautui kivikkoon.
"Yllätyin että lähdit mukaani, yleensä kukaan ei uskalla uhmata Nickin tahtoa." Aaron totesi ja avasi letin antaen hiukseni valua aaltoilevana olkapäideni yli. Yhtäkkiä Aaron pörrötti hiuksiani kuin isoveli pikkusiskon hiuksia. Hymähdin ja siirsin katseeni taas Aaroniin. Miten mies oli noin ystävällinen ja rento? Aivan kuin tuntisi minut. 
"Kerro jotain itsestäsi." Totesin ja nojasin puun runkoon. Aaron vakavoitui ja näytti miettivältä.
"Olen Muistettu, tunsitko inhoa minua kohtaan?" Aaron uteli ja siirsi hiukset silmiltään.
"En.." Mutisin hämmentyneenä, istuinko puussa vihollisen kanssa? Valahdin varmasti kalpeaksi, nimittäin Aaron hipaisi poskeani ja hymähti.
"Älä nyt, en tapa sinua - kukaan ei tapa sinua. Nick ei edes koske sinuun eikä vie sinua väkisin pois." Aaron selitti ja sai värin palaamaan kasvoilleni.
"Pystytkö estämään häntä?" Kysyin uteliaasti ja kohtasin miehen hymyilevät kasvot. Siirsin katseeni nopeasti pois nimittäin punastuin. Annoin katseeni vaeltaa ympäristössä; meri, kukkula - mäki, metsää ja kivikkoinen ranta. Ja valtava kuu. Kuu valaisi kasvomme, metsän, rannan ja meidän puumme. Kyllä, minun ja Aaronin puun. Yhtäkkiä hätkähdin.
"Sinä toit minut aina tänne!" Huudahdin ja olin pudota puusta. Muistin kaiken muun elämässäni.
"Sinun ei pitäisi muistaa minua.." Aaron murahti.
"Mutta.. miksi? Muistan isäni ja kaikki muut Muistetut.. sekä ihmiset. Muistan jokaisen sekunnin elämässäni, mutta sinun muistelemisesi olisi sama kuin etsisin jotain mitä ei ole olemassakaan." Selitin hämmentyneenä. Aaron tuijotti minua silmiin ja pian miehen kasvoille ilmestyi hymy.
"Isämme pyyhki muistosi minusta.." Aaron sanoi ja naurahti ilmeelleni.
"Isämme?!" Huudahdin hämmentyneenä jatkaen, "Oletko veljeni?" Tokaisin pieni paniikki äänessä.
"Rauhoitu, Al.. Olen veljesi. Nyt saat päättää; palaatko Nickin luo vai jäätkö minun luo." Aaron totesi ja nojasi puun runkoon.

   Kuulin puhetta ja askelia. Nick ja muut olivat siis täällä pian. Tuijotin Aaronia silmiin, veljeni.. Eihän minulla ole ollut ikinä veljeä, eihän? Pystyinkö luottamaan Aaroniin?
"Entä jos valehtelet?" Kysyin hätääntyneenä kun äänet lähenivät. Aaron hyppäsi pois puusta ja levitti kätensä. Mietin hetken ja tulin siihen tulokseen että luotin Aaroniin, ainakin se selviäisi siinä että ottaisiko hän minut kiinni. Hyppäsin alas puusta ja Aaron tosiaan sai minut kiinni ja hymyili minulle.
"En valehtele. Lupaan sen." Aaron kuiskasi ja sai minut jäätymään. Äänet oli hiljentyneet ja tunsin pistävän katseen niskassani. Vilkaisin hätääntyneenä Aaronia joka oli taas ilmeetön itsensä. Olinko kuvitellut kaiken? Ei, en. Seisoin edelleen Aaronin vieressä ja hänen käsi lepäsi olkapäälläni.
"Alison." Nick murahti ja sai oloni jälleen epävarmaksi, en tosin tiennyt johtuiko se hänen äänestä vai katseesta. Painauduin lähemmäs veljeäni joka heitti kasvoilleen lämpimän hymyn. Entä jos Aaron ei ollutkaan veljeni? Entä jos hän teki töitä Charlesille? Huokaisin raskaasti ja epäröin edelleen. Minulla oli oma tahto, mutta pikku piru päässäni huusi että lähtisin Nickin matkaan. Yhtäkkiä tunsin jonkun ottavan ranteestani. Kipu lävisti minut ja minun oli pakko haukkoa henkeä. Irvistin kivusta ja katsoin epätoivoisesti Aaronia jonka punaisissa silmissä välkehti vaarallisesti. Pian tunsin sen saman voiman johon luotin ja jolle olin antanut ohjat ennenkin. En tiennyt että symboli - eläin - tuli edes niin vahvasti esille, mutta se taisteli kipua vastaan. Meidän piti Nickin kanssa katsoa kumpi oli vahvempi, ja tässä se nähtiin. Uskalsin vilkaista rannettani josta valui lämmintä verta. Siirsin sitten katseeni Nickiin. Tuhkakuppi Arthur ja Christian seisoivat miehen takana kuin sotilasjoukko. Silmissäni sumeni, mutta en pyörtynyt. Symbolini vei energiani samalla kun se taisteli pitääkseen minut tässä maailmassa. Yhtäkkiä tunsin voiman virtaavan kehossani, korjasin ryhtini ja vilkaisin Aaronia joka hymyili minulle väsyneesti. Hetkinen, antoiko Aaron voimiaan minulle? Sydämeni jätti lyönnin välistä. Oliko se mahdollista. Aaron otti minua kädestä ja veti lähemmäs itseään koskettaen rannettani joka vuosi verta. Nick sai varmasti sen mustasukkaisuus kohtauksensa, nimittäin kipu lävisti minut kuin miekka uhrinsa. Värähdin ja olin kaatua maahan, mutta Aaron piti minut pystyssä samalla kuin paransi haavani osittain. En tiennyt miten, mutta ainakin se helpotti. Hymyilin veljelleni joka oli siirtänyt katseensa Nickiin. Oli varmasti erikoinen näky; Kolme Unohdettua toisella puolella ja Unohdettu sekä Muistettu toisella puolella.
"Aaron. Sinun kannattaisi päästää Alison. Nyt." Nick tokaisi kylmästi ja tuijotti Aaronia silmiin. Veljeni kuitenkin vain hymähti ja päästi minusta irti antaen minun päättää.
"Pelkään että Nick tekee sinulle jotain.." Mutisin itselleni - ainakin luulin niin, mutta veljeni vastasikin takaisin.
"Kunhan sinä olet turvassa." Aaron totesi, mutta ei selvästikään pois sulkenut vaihtoehtoa että tästä ei selvittäisi hengissä. Huokaisin pienesti. Siirsin katseeni Nickiin. Astuin askeleen lähemmäs miestä.

"Jään veljeni luo." Sanoin ääneen.

*^*

Noni.. Aaron on oma lempihahmoni, mitä te piditte hänestä? Oliko Alisonin valinta yllätys? Itse en yllättynyt lainkaan (no heh.. kirjotin itse tämän, mutta ehkä tajusitte.) ja meinasin aluksi laittaa Alisonin Nickin matkaan, mutta odottakaa vain.. Juonenkäänteitä luvassa ;)