messed up • JB

kahdestoista luku

justin

Se, että olen raivoissani, ei edes riitä kuvailemaan sitä tunnetta, mikä sisälläni kiehuu. En pysty edes katsomaan muita, kun poliisit ovat lähteneet. Se, joka käräytti meidät, saisi maksaa, vaikkei mitään löytynytkään. Jollei me oltaisi huomattu niiden tuloa, ne oisivat rynnänneet sisälle ja napanneet meidät kiinni itse teossa ja siihen meillä kenelläkään ei ole varaa. Ehkä taloudellisesti kyllä, mutta maineen kannalta ei.

"Jos mä ikinä saan tietää, kuka tän takana oli, mä vannon, että-", aloitan vihaa uhkuen, kunnes katseeni kohtaa sohvalla istuvan ruskeahiuksisen vihreät silmät enkä saa enää sanoja suustani.

Mia katsoo minua suoraan silmiin, hänen omiensa ollessa täynnä pelkoa ja katumusta yrittäen kuitenkin peittää kyseisiä tunteita, tosin huonolla menestyksellä. En ole koskaan aiemmin nähnyt häntä tuollaisena, sillä hän esittää aina niin vahvaa ja välinpitämätöntä kuin mikään ei saisi häntä muserrettua. Samassa hän kääntää päänsä pois ja tajuan katsoa muita, muttei kukaan muu näytä huomanneen yhtäkkistä jäätymistäni keskittyessään huutamaan muiden kanssa kilpaa.

"Helvetti, jos se on joku teistä, niin mä heitän sen kirjaimellisesti täältä ulos eikä tarvii palata enää ikinä!" Khalil huudahtaa turhaantuneena ja vihaisena ja vilkaistessani paikallaan istuvaa Miaa huomaan hänen inahtavan.

"Kuka vittu meistä muka ois niin tyhmä, että tekis tollasta?" Za huutaa takaisin ja Kylie liittyy huutokonserttiin mukaan Michael rinnallaan. Kaikki neljä ovat keskittyneet toisilleen räyhäämiseen, etteivät he edes huomaa vetäessäni Mian ylös sohvalta ja vien hänet ulos.

Työnnän nainen tiiliseinän viereen paiskaten oven kiinni perässämme ja hän painaa päänsä saman tien alas haluttomana katsekontaktiin.

"Mitä vittua sä teit?" kysyn yrittäen pysyä aisoissani, etten alkaisi huutamaan tälle naama punaisena.

Tämä ei vastaa mitään, vaan jatkaa jalkojensa tuijottamista. Kärsimättömänä ihmisenä astun naisenalun eteen ja nostan hänen leukansa ylös vasemman käden etusormellani. Mia katsoo minua säikähtäneenä, ja jokin sisälläni käännähtää ympäri sydämeni seuduilla.

"Kerro mulle", henkäisen katsellessani naisen vihertäviä silmiäni, jotka ovat sekoitus pelkoa, katumusta ja säikähdystä.

"Sä kerrot muille", Mia välttelee katsettani, mutta ohjaan sen takaisin omaani.

"Mä en sano niille persepäille mitään", vakuutan naisenalulle, mutten ole edes itse varma, puhunko totta vai en.

Mia pitää suunsa kiinni ja yrittää pitää itsensä lujana, muttei voi estää kyyneleiden patoutumista silmiinsä. Tiedän, ettei hän ikinä itkisi edessäni, saati sitten kenenkään muun. Hän pitää itseään sitä arvokkaampana ja vahvempana, eikä missään nimessä voisi antaa kenenkään nähdä hänen haavoittuvaa puoltaan. Tähän ajatukseen olen päätynyt miettiessäni pitkät yöt (kun minulla ei ole ollut seuraa) hänen punertavia silmiään New Yorkin reissusta saakka.

"Mia, mä en kerro niille mitään", huokaisen sulkien silmäni hetkeksi laskeakseni kierroksiani ja avaan silmäni hengittäessäni taas rauhallisesti kohdaten Mian epäröivän katseen. "Mä vannon ja lupaan, ne ei saa ikinä tietää."

"M-mä en tehnyt sitä tahallani, m-mä oikeesti vannon, etten tarkottanu", Mia sopertaa sekaisesti, eikä tahdo itsekään saada kiinni sanoistaan.

"Mitä sä teit?" kysyn huomattavasti rauhallisemmin kuin ensimmäisellä kerralla.

"Mä ja Khalil oltiin lähössä tänne ja mun isä tuli siihen ja se alko huutamaan mulle, kuinka en sais lähteä mihinkään, varsinkaan teijänlaisten kanssa", nainen päästää sanoja suustaan aikaisempaa lievemmällä nopeudella, mutta hänen hengityksensä käy vielä reilusti ylikierroksilla.