"En pääse nyt", kuuluu vastaus toisesta päästä linjaa ja taustalta kuuluu hyvin kiimaista hengitystä. Kyyneleitä tulee miljoona lisää ja heti kun mies on laittanut luurin kiinni, puhelin tipahtaa kädestäni asfaltille. Kynteni porautuvat päänahkaani ja hiukseni kietoutuvat sormieni ympärille. Yritän tasata hengitystä vain tajuten, ettei se hyövyttäisi. Annan kaiken purkautua ulos ja yritän kaikkeni olla satuttamatta itseäni yhtään enempää.
Jonkin ajan kuluttua havahdun istumasta katukivetykseltä ja irrotan käteni päänahastani. Sormieni ympärillä on kymmeniä hiustuppoja ja kynsien alla on verta, mutta olen huojentunut että kohtaus meni ohi. Hengitän pari kertaa syvään ja nousen huterasti seisomaan. Samassa näen auton valot, jotka kääntyvät pihatiellemme ja autosta kuuluu kovaäänistä musiikkia. Sieltä ulos astuu Xavier ja mies kääntyy katsomaan mua hyvin humaltuneena, mutta kuitenkin jopa hiukan huolestuneesti.
"Mitä helvettiä sä täällä kyhnötät? Eikö sulle avata ovea", mies hörähtää ja ottaa pari huteraa askelta lähemmäs mua. Puren huultani ja pyyhkäisen huomaamattomasti silmänalusiani. Auto on vieläkin paikallaan.
"Mene helvettiin", kehotan Xavieria ja mies on niin humalassa, ettei varmaankaan edes tajua mitä juuri sanoin. Toi lähtee laahautumaan sisälle ja auton kuskin puolen ovi aukeaa.
"Hyppää kyytiin."
Nostan katseeni ja kohtaan Khalilin silmät. Jostain syystä otan pari nopeaa askelta autolle ja istun sen kyytiin pienen huokaisun kera. Kun auto lähtee lipumaan pois pihaltamme, alan vasta ajattelemaan kunnolla. Miksi helvetissä mä istuin Khalilin kyytiin?
"Sä oot itkeny", Khalil hoksaa ja ajaa kovaa vauhtia kohti keskustaa. Mä en vaivaudu vastaamaan noin itsestäänselvään asiaan, enkä oikeastaan jaksaisikaan. Mä olen aivan poikki kohtaukseni takia ja haluaisin nukkumaan, mutten uskalla mennä kotiin. Mä en voisi nukkua, koska mulla ei olisi turvallinen olo. "Miksi?"
Mä olen huomaamattani sulkenut silmäni, joten joudun avaamaan ne nähdäkseni Khalilin silmät. Mun on pakko saada katsekontakti ihmisten kanssa, jotta mä näen mitä tunnetta ne tuntee sillä hetkellä. Silmät on aikalailla ainoa osa ihmiskehossa, josta näkee mielen sisälle. Hoksaan myös, että humalatilani on vielä aikalailla korkealla.
"Miksi mä sulle mitään kertoisin? Mä huomasin taas, ettei keneenkään pidä luottaa", sanon kylmästi ja käännän katseeni ikkunasta ulos. Tällä hetkellä mua ei voisi vähempää kiinnostaa vaikka Khalil käskisi mut ulos autosta ja jättäisi mut yksin pimeään. Sielläkin mulla olisi parempi olla, kuin tällaisten kierojen ja epäluotettavien ihmisten keskellä.
"Mä en oo ikinä pettäny sun luottamusta", Khalil huomauttaa ja mä nauran päin miehen naamaa. "Jos sä tarkotat niitä kertoja kun mä panin muita, niin me ei missään vaiheessa sovittu ettei tapailtas muita."
"Hyvä pointti, mutta mun mielestä on hyvä valottaa toistaki osapuolta, että missä mennään", hymähdän, vaikkei aihe kiinnosta pätkän vertaa. Khalil on ollutta ja mennyttä, enkä mä haaskaisi aikaa mieheen enää sekuntiakaan. Khalil puhuu vielä jotain, mutta laukkuni alkaa värisemään ja vie mun mielenkiintoni siihen. Nostan sieltä rikkinäisen iPhoneni ja luen näytöltä, että Justin soittaa mulle. Tiputan luurin takaisin laukkuun ja laukun jalkatilaan.
"Kultapoju soittaa", Khalil virnistää. "Senkö takia sä oot taas tollanen?" Nostan laukusta askin ja nappaan sieltä tupakan huulieni väliin. Sytytän sen taskustani löytyneellä sytkärillä ja nojaudun selkänojaa vasten. Khalil huokaisee ja avaa mun puoleisen ikkunan, pysähtyen samalla liikennevaloihin.
"Varmaan vailla yöseuraa", hymähdän ja karistan tuhkat ikkunasta. Khalilin olemus muuttuu sekunneissa ja miehen leukaluu kiristyy. Mua huvittaa suuresti, että saan miehessä noin vahvoja tuntemuksia aikaan.
"Justiniako sä panet?" Khalil kivahtaa samassa. Nyökkään ilme peruslukemilla ja virnuilen omahyväisesti, kun Khalil kääntää auton ympäri melkein aiheuttaen kolarin. Mies on hetkessä Justinin pihalla ja toi lähtee raivoissaan kartanon ovelle. Mä kerään kimpsut ja kampsut mukaani ja lähden kävelemään kotiin päin.
Sitä saa mitä tilaa, Bieber.
Tilaan taksin hiukan kauempana Justinin talosta ja annan meidän osoitteen. Mä keksin miten pääsen kotiin ilman, että mun tarvisi kohdata isää. Ensiksi mun pitäisi saada Xavier hereille. Soitan miehen puhelimeen parikymmentä kertaa ja vihdoin toi vastaa unisesti.
"Avaa mun ikkuna", käsken ja puhun niin kauan puhelimeen, että kuulen Zan nousevan sängystään ja laahustavan huoneeseeni. Kun ikkuna on auki, lyön luurin kiinni ja nousen taksista pihallamme. Etsin avaimet laukustani ja etsin nipusta ulkovajan avaimet, jotka löydän hetken etsinnän jälkeen. Otan vajasta tikkaat, jotka asetan huoneeni ikkunan alle. Lukitsen vajan ja lähden kipuamaan portaita ylös mielissäni siitä, ettei mun tarvitsisi kulkea enää ikinä sisäportaita jos mä en haluaisi.
Nukun yön hyvin ja aamulla käyn suihkussa nopeasti varsinkin, kun kuulen Justinin äänen alakerrasta. Kun olen pukeutunut ja ottamassa pyyhettä päästäni, huoneeni ovi aukeaa voimalla ja tiedän heti, että Justin seisoo ovenkarmilla. Mua naurattaa jo valmiiksi ajatus siitä, miltä miehen kasvot näyttäisivät. Heilautan hiukset taakse ja nostan katseeni.
"Vau, suosittele mullekki tota kirurgia", virnuilen ja nostan pyyhkeen koukkuun. Justinin toinen silmä ja poski on mustana ja turvonneet. Mies katsoo mua totisesti ja pikkuhiljaa lopetan nauramisen, kun se alkaa käydä tylsäksi.
"Mitä helvettiä sä ajattelit?" Justin huudahtaa paiskattuaan oveni kiinni.
"Mä en ookkaan nähny tätä vihasta Justinia", nauran ja vaikutan varmaankin psykopaatilta, mutta mussa on sellaista vikaa, että kun mua satuttaa niin kehoni luo jonkun ihmeellisen puolustusmekanismin ja musta tulee melkeinpä tunteeton.
"Lopeta, sä et oo tollanen", Justin tuhahtaa. "Mä tulin tänne yöllä, mutta sä et ollu täällä. Mä yritin soittaa ku tajusin ettei sulla oo kaikki hyvin. Ja sä vitun vasikka menit kertomaan Khalilille meistä!" Hymyni hyytyy, mutten sano mitään.
"Mä vittu luotin suhun."
Justinin sanat uppoavat syvälle ihooni ja ymmärrän tehneeni tosi pahasti väärin, mutten missään nimessä myöntäisi sitä tässä. Olen vieläkin hiljaa, en halua edes nostaa katsettani nähdäkseni Justinin ilmettä.
"Ei tarvi soittaa enää", Justin ilmoittaa kylmästi ja tunnen kuinka miehen katse porautuu muhun. Jos katse voisi tappaa ja sitä rataa.
"Oliko muuta?" hymähdän ja nostan vihdoin katseeni. Justin katsoo mua ilmeettömästi ja vetää oven voimalla auki, paiskaten sen perässään kiinni. Mun tekisi mieli ihan mielettömästi purskahtaa itkuun, mutta eiliset itkut veivät kaiken tavaran kyynelvarastostani. Musta on ihmeellisesti tullut tällainen itkupilli täällä Kaliforniassa.
"Sä se sitten osaat pilata kaiken", isä huokaisee oveltani. Kiitos isä, juuri ne sanat jotka halusinki kuulla.
"Sukuvika ku suksi ei luista", tokaisen. Saan vastaukseksi happaman katseen ja mies on hetkessä häipynyt oveltani. Nostan puhelimen laukustani ja huokaisen, kun muistan rikkinäisen näytön. Miten mun elämäni lähtikään taas näin alamäkeen? Ainahan se on tätä ollut, mutta kerkesin jopa luoda pientä kulissia sen ympärille, ettei kaikki ollut niin synkkää ja tummaa.
Mä haluaisin kertoa Justinille äidistä, mulla on sellainen olo. Mutta mä tiedän, etten kykenisi siihen. Mä en luota Justiniin sen vertaa, enkä mä muutenkaan halua kertoa asioistani muille, sillä se tuo vain huonot muistot mieleeni ja ihmiset saavat aseen, jolla voi ampua mua heikoimmillani. Mutta ehkä silloin edes yksi ihminen voisi ymmärtää, miksi mä olen tällainen kun olen.
©Sandra, Saykki
KAMU SEDANG MEMBACA
messed up • JB
Fiksi Penggemar"Vittu, mä oon kyllästyny sun naamaas." Mun sanat eivät saa minkäänlaista reaktiota aikaan. Olisin melkein toivonut, että mies olisi alkanut raivoamaan ja sanonut mulle kerrankin pahasti. Ehkä sitten mä olisin jaksanut katsella miestä vielä hetken a...
