The Tunnel | got7

Luku 4: Jinyoung

T-paita, jonka väriä en nähnyt. Tummat housut. Kengät, jotka näyttivät monta kokoa liian suurilta. Ihmettelin, miten edes pystyin erottamaan hänen siluettinsa, saati yksityiskohtia pimeässä. En saattanut uskoa, että silmieni edessä seisoi toinen ihminen. Pelkäsin, että jos olisin astunut muutaman askeleen eteenpäin ja koskettanut häntä, mies olisi kadonnut kuin tuhka tuuleen. Itse asiassa toisen ihmisen näkeminen tuntui hyvältä, sillä se oli asia, joka auttoi minua hetkeksi irtautumaan yksinäisestä todellisuudestani.

"Kuka olet?" mies avasi keskustelun. Hänen äänessään oli häivähdys epäluuloisuutta.
Minä: Jinyoung.
Minä: Entä sinä?
Mies: Mark.
Hän ei enää sanonut mitään, ja hiljaisuus laskeutui ympärillemme kuin taivaalta putoavat lumihiutaleet, jotka jäivät kiinni vaatteisiin sulamatta vedeksi.

Minä: Miten päädyit tänne?
Hetken hiljaisuus...
Vastassani oleva ihminen ei vaikuttanut olevan puheliaimmasta päästä.
Mark: En muista...
Minä: Miten niin et muista?
Mark: Muistan vain sen, että heräsin näissä tunneleissa. Tapahtumat sitä ennen ovat joko hämärän peitossa, tai muistikuva puuttuu kokonaan.

Olin avaamaisillani suuni ja kertomaisillani tarinani, kunnes tajusin, ettei minulla ollutkaan mitään kerrottavaa. Hetken ajan muistissani tuoreina säilyneet muistikuvat olivat kadonneet jäljettömiin...

...enkä luultavasti saisi niitä koskaan takaisin lyhyen elämäni aikana.

Tip

Tip

Tip

Kahlasimme matalassa vedessä, joka loiski polviamme vasten (vedenpinta ei ollut noussut siitä saakka, kun lähdin), ja saavuimme sille pienelle halkeamalle seinässä, joka oli pitänyt minut hengissä monta päivää. Ainoa makean veden lähde. Reiästä tipahteli pisaroita veteen, joka oli liian suolaista juotavaksi ja peitti koko lattian. Sammutimme kumpikin janomme.

Huomasin Markin alkavan täristä vieressäni kuin tuulessa värisevä haavanlehti. Hänellä oli yllään vain ohut t-paita, ja kylmä vesi pahensi vapinaa. Olisin voinut riisua päältäni päällimmäisen puseroni ja antaa sen hänelle, mutta olin liian itsekäs. Ihmiset sanovat välittävänsä toisistaan ja väittävät antavansa vaikka henkensä toisen puolesta, mutta kuinka moni lopulta tekee niin? Mahdollisesti suuri osa äideistä? Oma stereotyyppinen käsitykseni ihmisistä; ihmiset ovat oikeasti hyvin itsekkäitä olentoja, jotka ajavat hyvin pitkälle omaa etuaan. Ja minä olin yksi niistä.

Jos Mark kuolisi kylmyyteen, tuntisinko syyllisyyttä siitä, etten ojentanut hänelle auttavaa kättäni? En edes tuntenut häntä. Todennäköisesti hän olisi tehnyt minun tilanteessani samoin. Kuolisimme kuitenkin. En antaisi hänelle kuin muutaman päivän lisää elinaikaa.

Tip

Tip

Tip

Palasimme paikkaan, johon vesi ei ulottunut, mutta saatoimme nähdä sen tumman olemuksen varjojen kätköissä. Istuin lattialle Markia vastapäätä. Hän tärisi rajusti, ja saatoin kuulla hampaiden kalinaa, kun hänen kehonsa yritti säilyttää lämpöä sisällään. Mietin, kuinka alas hänen ruumiinlämpönsä saattaisi laskea. Pieni ääni päässäni kehotti minua auttamaan häntä, mutta tukahdutin sen saman tien.

Sitten minä kuolisin...

Jompikumpi meistä kuolisi kuitenkin...

Vaikka uni alkoi painaa, en silti saanut nukutuksi. Lukuisat ajatukset risteilivät edestakaisin mielessäni. Aloin penkomaan muistiani etsien tiettyjä palasia, mutta se oli sama kuin olisi etsinyt neulaa heinäsuovasta. Paitsi neulan löytyminen oli todennäkoisempää kuin kadonneiden muistojen. Ihmisen muisti on arkisto, varma, muttei kuitenkaan varma säilytyspaikka. Kuka voi taata sen, ettei joku mene penkomaan arkistoja ja päätä ottaa mukaansa pari asiakirjaa? Kun niin tapahtuu, ei ole enää mitään, mitä voisi kutsua kokonaisuudeksi. Tässä tapauksessa pääni oli kuin hajanaisia asiakirjoja, joiden välillä ei ollut mitään lankaa yhdistämässä niitä.

"Nukutko sinä, Mark?" kysyin hiljaa, kun kyllästyin tutkimaan omia hajanaisia ajatuksiani. Syvä hiljaisuus. En saanut vastausta.

Nousin ylös, ja kangistuneet jäseneni viestivät siitä, kuinka paljon aikaa oli kulunut. Menin hänen luokseen.

Erotin hämärässä hänen seinää vasten nojaavan kehonsa ja pienen kapean pään, joka oli kallistunut hervottomana toiselle puolelle kuin räsynukella. Tartuin Markia olkapäistä ja yritin ravistella hänet hereille. Hän ei herännyt.

Nostin kämmenselkäni hänen suunsa eteen. En tuntenut pienen pientäkään ilmavirtausta, joka olisi viestinyt sitä, että hän hengitti. Mieltäni alkoi kaihertaa väkevä epäilys.

Painoin sormeni hänen kaulalleen mitatakseni pulssia, mutta sävähdin sen jääkylmää kosketusta. Vasta silloin totuus iski tajuntaani. Sydänalaani alkoi kylmätä, kuin hyinen pohjoistuuli olisi puhaltanut lävitseni.

Mark oli kuollut. Jo aikoja sitten.