The Tunnel | got7

Luku 13: Sopimus

Mustiin pukeutunut mies käveli pitkin kivettyjä katuja hämärtyvässä illassa. Katulamppujen heikot valot loivat hehkuaan maahan, johon sydänvarjojen ääriviivat piirtyivät. Määränpää näkyi jo muutaman korttelin takaa. Mies kiri vauhtia, ja lumi narskui kengissä äänekkäästi. Hän inhosi lunta.

Mielisairaalan siluetti kohosi taivasta vasten suurena ja uhkaavana. Hän kiersi päättäväisenä sen taakse etsien tietä sisään. Oli hämärää. Joissain huoneissa paloi valo. Mies hiipi hiljaa sisään, vaikka harmaa linoleumilattia vaimensi askeleita. Seinät olivat valkoiset, ja haju oli luonnottoman puhdas. Paikka oli omalla tavallaan kamala.

Mies ei nähnyt matkalla ketään, vaikka joissain käytävissä paloi valot, ja kuului vaimeaa puhetta. Hän nousi rappuset ylös toiseen kerrokseen ja jatkoi matkaa käytävälle. Ohi vilahteli tylsän harmaita ovia, joissa luki kaksinumeroisia lukuja. Mies pysähtyi oven 89 eteen. Se oli samanlainen kuin muutkin ovet.

Hän alkoi tiirikoida lukkoa vilkuillen välillä ympärilleen. Mies väänsi hiuspinniä ja huokaisi helpotuksesta, kun ovi avautui. Se narisi hiukan, ja muutama hikipisara valui hänen otsalleen. Hän pyyhki ne nopeasti takin hihaan ja astui sisälle huoneeseen.

Huoneessa oli samaa ankeaa ja masentavaa harmaata kuin muuallakin sairaalassa. Yksi säälittävä ikkuna nökötti seinällä luoden maisemaa pimenevälle kaupungille. Ikkunan vieressä oli petaamaton sänky ja toisella puolella puinen pöytä ja tuoli. Huoneessa ei ollut mitään tauluja tai muuta piristystä, vain harmaata. Tuolilla istui vaaleahiuksinen mies, joka tuijotti ulos ikkunasta eikä kiinnittänyt mitään huomiota tulijaan. Hän pureksi hajamielisenä kärsineen näköistä lyijykynää ja rummutti kapeilla sormillaan pöytää.

Tulija käveli lähemmäs, vaikka toinen ei reagoinut mitenkään, ja sytytti viereisellä seinällä olevan yksinkertaisen seinälampun, jotta pystyisi näkemään ajatuksiinsa uppoutuneen miehen kunnolla. Miehen käden vieressä lepäsi paperikaistale, jolle hän oli tuhrustellut kaikenlaista. Hän ei halunnut edes yrittää arvata mitä tämän päässä liikkui, kun hän tuijotti paperia, muttei voinut olla ajattelematta, että vastassa oleva henkilö oli oikeastaan aika hyvä piirtäjä.

Hän siirsi katseensa paperista tämän kasvoihin. Ne olivat kalpeat kuin vainajalla, aivan kuin eivät olisi koskaan nähneetkään auringonvaloa. Mies kääntyi katsomaan häntä. Silmät olivat kuin mustat aukot, ja niihin katsoessa tuntui kuin ne imaisisivat sisäänsä.

"Hei Jackson. Tulin hakemaan sinut pois täältä", hän sanoi varovasti. Jacksonin sormet lakkasivat rummuttamasta pöytää, kun hän nojasi eteenpäin miestä kohti kuin nälkäinen leijona, joka oli juuri iskenyt silmänsä mehevään seepraan. Hän siristi silmiään epäuskoisena.

"Miten... " Hänen huulensa liikkuivat hädin tuskin muodostaen sanat. "Tiedät nimeni?"

"Kuulin sinusta eräältä tuttavaltani. Olitte kuulemma joskus samalla luokalla", hän vastasi rauhallisesti helpottuneena siitä, ettei Jackson ollut kysynyt hänen nimeään. "Mutta ei sillä väliä..."

"Anna kätesi", Jackson sanoi hiljaa laskien kynän kädestään. Mies epäröi muutaman sekunnin, mutta suostui sitten ojentamaan vastahakoisesti kätensä hänelle. Jackson tarttui siihen saman tien. Mies mietti, mitä hänen päässään liikkui tuijottaessaan hänen kiihkeää katsettaan. Jacksonin kädet sulkeutuivat ranteen ympärille tiukasti. Muutamaan sekuntiin kumpikaan ei liikahtanut.

Sitten Jacksonin toinen käsi alkoi sivellä rannetta toisen pidellessä kiinni kädestä. Hänen suupielissään kareili pieni hymynpoikanen, kun hän tunnusteli rannetta. "Sinulla on kaunis ranne", hän totesi pitäen kiinni siitä.

"Tuletko mukaani?" mies kysyi välittämättä hänen oudoista pakkomielteistään. Hänen puolestaan Jackson saisi pitää siitä kiinni vaikka koko ajan. "Olen keksinyt erään hauskan pelin ja ajattelin kysyä sinulta, haluaisitko auttaa minua sen järjestämisessä?"

"Riippuu siitä, millainen peli on kyseessä", Jackson vastasi. Hän silitti rannetta, mikä sai kylmät väreet kulkemaan miehen selkäpiitä pitkin.

"Oletko koskaan tappanut ketään?" mies kysyi ja alkoi kaikesta huolimatta hymyillä. Jackson kohotti katseensa uteliaana ja ilmiselvästi kiinnostuneena. Kun mies oli varma, että oli saanut hänen huomionsa, tämä jatkoi: "Pelissä on viidestä kahdeksaan pelaajaa, joista yksi on pelintekijä. Alkuperäinen suunnitelmani oli, että pelintekijä tappaisi joka ilta yhden pelaajan sillä välin, kun toiset yrittävät arvuutella kuka tappaja on. Pelintekijä voi jopa lavastaa kuolemansa, jottei joudu epäilyjen kohteeksi. Mutta mites olisi tällainen variaatio; annetaan pelaajien kuolla yksi kerrallaan nälkään tai yllyttää heitä tappamaan toisiaan. Sitten pelintekijä, joka on myös mukana pelissä, tappaa viimeisen pelaajan."

"Mihin tarvitset apuani?" Jackson kysyi nojautuen epämiellyttävästi lähemmäs.

"Saat olla pelintekijä, siis se kuka on mukana pelissä. Ja tappaa viimeinen pelaaja", mies vastasi siirtyen kymmenen senttiä kauemmas hänestä. "Eikö kuulostakin paremmalta kuin täällä kyykkiminen?"

"Kuulostaa...", Jackson sanoi kuiskaten. "Kiehtovalta. Mutta mikä logiikka tässä kaikessa on?"

"Ei mikään, älä mieti liikaa. Tule, häivytään täältä helvetistä", mies sanoi ja veti hänet pystyyn. Hän ei voinut estää itseään hymyilemästä mielipuolisesti. Kaikki meni juuri täydellisesti hänen suunnitelmiensa mukaan. Hän ei edes välittänyt, vaikka tunsi Jacksonin hierovan kättään poskeaan vasten.