The Tunnel | got7

Luku 11: BamBam

Kyyneleet virtasivat poskiani pitkin ja raidoittivat kasvojani. Painoin pääni, jotteivät muut näkisi kun sorruin. Otin tärisevillä käsilläni kiinni hänen käsistään, joiden iho oli lähes valkoinen ja tuntui viileältä.

Yugyeomin sinertävät huulet liikkuivat heikosti, mutta ääntä ei kuulunut. Se sai minut entistä surullisemmaksi.

Muistelin yhteistä taivaltamme, joka oli kestänyt vuosia aina päiväkotiajoistamme saakka. Muistin hänen viattoman ilmeensä, kun hän oli tehnyt jotain kiellettyä. Hänen auttavaiset kätensä, jotka olivat monta kertaa auttaneet minut ylös, kun olin kaatunut. Hänen naurunsa, joka oli valo keskellä pimeyttä. Hän oli ollut paras ystäväni, jonka kanssa olin jakanut suruni, iloni, tuskani ja kokemukseni. Ja hän oli edelleen. Kuolemakaan ei erottaisi meitä. Hän tunsi minut läpikotaisin, paremmin kuin kukaan muu, jopa minä itse. Ja minä tunsin hänet.

Yugyeomin tummat silmät kiilsivät tuon tuntemattoman sairauden merkkinä, mutta hänen katseessaan näkyi tuskaa ja surua. Omaa tuskaani, joka kuvastui hänen suurista silmistään. Ei ollut paikkaa, josta hän alkoi tai minä lopuin. Me olimme yhtä.

"Älä jätä minua." Ne olivat ainoat sanat, jotka sain suustani ennen kuin ääneni sortui, ja puhkesin taas äänettömään ja pidättelemättömään itkuun. Tunsin Yugyeomin käden tiukentavan otettaan omastani ja kohotin katseeni häneen. Yugyeom hymyili minulle, mutta saatoin nähdä, kuinka paljon ponnisteluja se häneltä vaati.

Sitten hänen katseensa lasittui. Ote kädestäni höltysi. Hän oli poissa.

Suljin silmäni ja purin huultani, jotten olisi parkunut ääneen. Miksi Yugyeom? Miksi hänen kohtalonsa piti olla sama kuin minulla? Kunpa hän ei olisi päätynyt tänne. Kunpa en olisi koskaan tavannut häntä. Tämä tuska oli erilaista kuin se, jonka olin alusta asti tuntenut näissä tunneleissa. Tuntui kuin sydämeni olisi revitty riekaileiksi, sitä olisi tallottu ja pahoinpidelty. Nyt vasta olin todella menettänyt kaiken. Perheeni ja parhaimman ystäväni, työni, omaisuuteni ja tulevaisuuteni. Pian menettäisin lopulta itsenikin. Kuolema pelotti minua, se oli aina pelottanut. En tiennyt, mitä minulle tapahtuisi kuolemani jälkeen? Lakkaisinko vain olemasta olemassa? Katoaisinko lopullisesti?

Tunsin jonkun käden olkapäälläni ja kuulin rauhallisen äänen kuiskaavan: "Me lähdemme nyt."

Suustani pääsi valitus, joka muuttui hiljaiseksi uikutukseksi. Sitten vaikenin hetkeksi, kun tunsin painon katoavan olkapäältäni ja käännyin katsomaan kuka sen oli siihen laittanut.

Jinyoung katsoi minua ilmeettömänä, nuo ruskeat silmät vailla myötätunnon häivääkään. Yhtäkkiä sisälläni kuohahti kiukku. Eri tunteiden aallot ravistelivat kehoani, tekivät ajattelemisen vaikeaksi. Pidättelemätön suruni teki tilaa alati kasvavalle punaiselle sumulle, joka minussa syntyi ja täytti näkökenttäni, kun katsoin tuota tunteetonta miestä. Hän oli kuin kivestä veistetty patsas; sitä oli vaikea kaataa kertaiskulla, mutta pitkään jatkunut sade ja tuuli kuluttavat sen kiveä pikkuhiljaa, eroosiossa, kunnes jäljelle ei jää enää mitään.

"Hän on kuollut! Ja sinä olet kuin mitään ei olisi tapahtunut! Hänelläkin oli elämä!" korotin ääntäni, joka tärisi raivosta ja pidättelemistäni kyyneleistä.
Jinyoung: Tiedän. Mutta niin on meilläkin.
Tyyni ja rauhallinen ääni.
Minä: Mitä tuo nyt oli tarkoittavinaan?
Jinyoung: Sitä, että meidän pitäisi mennä. Et voi tehdä hänen hyväkseen enää mitään.
Minä: Joo, loistavaa. Minne menisimme?
Jinyoung: Se ei ollut sarkasmia. Pois täältä kuoleman löyhkästä.
Minä: Täällä kaikkialla haisee samalta. Lähde itse kun kerran haluat. Ei vittu kiinnosta paskaakaan.
Jinyoung: Siisti suusi.
Minä: Ole jo hiljaa! En jaksa kuunnella paskapuhettasi! Et ole äitini, joten puhun niin kuin huvittaa. Ja paskat!
Jinyoung: Lapsellinen.
Jackson: Anna sen olla, Jinyoung. Mennään. Jos se haluaa jäädä, jääkööt. Mitä sinä siitä välität?

Loittonevia askeleita. Valo hiipui hiljalleen. "Mitä te tuskastani mitään ymmärtäisitte? Ei teillä ollut ketään tuttua, joka kärsisi saman kohtalon kuin te! Minun tuskani on paljon pahempaa kuin teidän!" huusin heidän peräänsä. En ollut edes varma kuulivatko he sen, mutten jaksanut välittää. Olin menettänyt jo kaiken. Melkeinpä toivoin, että joku olisi tullut ja tehnyt lopun tuskastani, joka kalvoi minua sisältä, poltti sisuksissani.

Painoin pääni Yugyeomin rintaan ja tunsin, kuinka hänen kehonsa viileni viilenemistään. Toivoin, että olisin voinut kuulla sydämen lyönnit, nähdä hänen huuliensa liikkuvan, silmien välkkyvän eloisina. Se kaikki oli poissa. Oli vain jäljellä minä, suruni ja pimeys.

Aloin taas nyyhkyttämään hillittömästi rutistaen Yugyeomin kättä omassani. Olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin voinut palata ajassa taaksepäin ja tehdä tehdyn tekemättömäksi. Saada se sielu, jota rakastin takaisin tähän ruumiiseen.

Mutta ei. Ajassa ei voi palata taaksepäin.

Eikä tehtyä voi tehdä tekemättömäksi.