The Tunnel | got7

Luku 17: Jatkuva kierre

En olisi uskonut enää koskaan saavani hengittää raikasta ulkoilmaa. Se tuntui niin ylelliseltä verrattuna maan alla vietettyjen päivien aikana tottuneeseeni tunkkaiseen ja kosteaan ilmaan. Ilmavirta pyyhki kasvojani, enkä olisi vielä viikko sitten suonut sille ajatustakaan. Nyt käydessäni niin lähellä kuolemaa, olin alkanut huomata ja arvostaa elämässäni pienen pieniäkin iloa tuottavia asioita. Toisin sanoen se opetti minut nöyräksi. Mutta jätti minuun myös pysyvät henkiset traumat. Toivoin olevani riittävän vahva elämään niiden kanssa.

Laskin ruusun Yugyeomin haudalle. Se oli vain yksi pystyssä seisova kivi muiden satojen joukossa, mutta minulle se merkitsi kaikkein eniten. Hän ei olisi ansainnut kuolla sillä tavalla. Mieleni päätti juuri sillä kyseisellä sekunnilla nostattaa esiin muistini perukoilta asioita, joiden ajatteleminen teki todella kipeää. Muistin sen yhden kerran, kuinka Yugyeom ja minä olimme leikkineet supersankareita läheisessä leikkipuistossa. Hän oli kääntänyt tuolloin onnesta tuikkivat silmänsä minuun ja sanonut: "Kun minä joskus kuolen, aion varmistaa, ettei kuolemani mene hukkaan. Aion kuolla kuin supersankari." Kunpa hän olisikin tiennyt, millaisen kuoleman hän kohtaisi.

Yugyeomilla olisi voinut olla valoisa tulevaisuus. Hän oli niin nuori ja vahva. Hänestä olisi voinut tulla vaikka mitä. Hän olisi voinut löytää ihmisen, joka rakasti häntä sydänjuuriaan myöten. Hän olisi voinut tulla isäksi. Hän olisi voinut katsella, kun hänen lapsensa kasvoivat päivä päivältä vanhemmiksi. Hän olisi voinut elää pitkänkin elämän. Mutta hänen elämänsä oli päättynyt yhtäkkiä kuin seinään. Me emme tulisi enää koskaan vanhenemaan yhdessä.

Olin onnekas. Todella onnekas. Olin ainoa, kuka oli selviytynyt hengissä. Kaikki muut olivat kuolleet.

Ympärilläni levittäytyvä, lumen verhoama maasto kumpuili ja jatkui silmänkantamattomiin. Sitä täplittivät lukuisat hautakivet kuin mustat pisteet. Jossain siellä, ajattelin, niiden joukossa lepäsi Youngjae, Mark, Jaebum, Yugyeom, Jinyoung ja Jackson. Sekä itse pelintekijä. Seitsemän uhria, seitsemän hautaa. Viisi niistä, joiden oli alun perinkin tarkoitus kuolla. Ja kaksi odottamatonta.

Kirkkaansiniseltä taivaalta tuprutti lunta valtoimenaan. Hiutaleita tarttui vatteisiini sulamatta vedeksi, mutten välittänyt siitä. Leppoinen, kevyt ilmavirta oli muuttunut navakaksi hiuksia ja vaatteita piiskovaksi tuuleksi, joka yritti etsiä tietään sisään vaatekappaleista, joita olin kasannut ylleni kuin panssariksi. Olin vielä joskus välittänyt pukeutumisestani; nyt se jos mikä tuntui merkityksettömältä. Mutta tiesin, että minun olisi saatava arkielämäni rattaat taas pyörimään. Muuten saattaisin sortua niin, etten jaksaisi enää nousta takaisin jaloilleni.

Olin ajatellut kuolemaa kaukaisena asiana, joka ei voisi sattua kohdalleni vain koska olin hyvä ja nuori. Sain vain huomata olleeni pahasti väärässä. Se saattoi tapahtua kenelle tahansa iästä, sukupuolesta ja rodusta riippumatta. Kuolema kulki käsikädessä arjen mukana, seurasi pahaa-aavistamattomia ihmisiä ja hyökkäsi aina yllättäen. Olin onnistunut livahtamaan kuoleman otteesta ja lykkämään sitä taaemmas. Mutta kuinka kauan onnistuisin lykkäämään sitä? En ikuisesti, sen tiesin. Se tulisi vääjäämättä kohdalleni kuin tielleni kaatunut puunrunko. Sitä ei voinut ylittää eikä alittaa, ei kiertää, eikä siirtää. Se vain tapahtui jos oli tapahtuakseen.

Siispä ainoa neuvo, jonka keksin itselleni vähentääkseni kuolemanpelkoani, oli nauttia elämästäni. Elää nykyhetkessä. Jos katsoin liian kauas tulevaisuuteen, haaveeni ja unelmani, jotka eivät välttämättä edes toteuisi, veivät minut mukanaan. Jos taas vatvoin menneitä, en pääsisi eteenpäin. Ja minun oli jatkettava. Suunnattava katseeni eteenpäin. Unohdettava tapahtuneet. Tiesin kuitenkin, etten voisi; Yugyeomin tähden. Hän tulisi ikuisesti muistuttamaan minua siitä.

Kukaan ei ollut saanut selville, mikä sairaus Yugyeomilla oli ollut. Se oli suoranainen ihme. Minut oltiin haluttu tutkia mahdollisen tartunnan varalta, mutta kehossani ei ollut havaittu mitään normaalista poikkeavaa, mikä oli hyvä. Vaikka tiesin, ettei Yugyeomin ruumis ollut haudattu jalkojeni alla olevaan maahan, tämä oli silti ainoa oikealta tuntuva paikka. Ei paikka, jossa hänen ruumistaan pidettiin ja tutkittiin tuon mystisen sairauden takia.

Myös muiden uhrien kuolinsyyt oli saatu selville. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, kun muistin, että yksi ruumiista oli löydetty pahasti vahingoittuneena. Ainoastaan muutamien muiden alueiden lisäksi kasvot olivat ainoat, jotka olivat säilyneet lähes vahingoittumattomina ja taanneet sen, että uhri oli tunnistettu. Vaikken ollut tuntenut häntä, en silti voinut olla kauhistelematta. Joku oli syönyt hänet. Ja sen jonkun ruumis oli lojunut aivan uhrinsa lähettyvillä.

Poliisit olivat kalunneet tunnelit läpi. He olivat löytäneet myrkytettyä vettä monista tunneleista, ja se oli ulottunut jo polvitaipeeseen asti. Olin joutunut selittämään syyttömyyteni ja saanut tukea kertomuksilleni poliisien löydettyä pelintekijän kuolleen ruumiin lattialta. Huone oli ainoa paikka, jossa ei ollut valvontakameroita ja sijaitsi eteläisimmän tunnelin päässä. Ja oli toisin sanoen paikan ainoa ulospääsy. Muiden lupaavilta vaikuttaneiden tunnelien päät oli tukittu. Enkä uskonut kenenkään meistä päässeen koko sokkeloisessa paikassa niin kauas.

Muistin juuri, että minulla oli hoidettavanani vielä yksi asia. Lupasin itselleni, että sen jälkeen tämä kaikki olisi ohi. Että saisin unohtaa kaiken muun. Kuinka helppoa olikaan valehdella itselleen. Totuus oli liian rumaa kuultavaa. Joten miksi kertoisin itselleni totuutta, kun saatoin tuudittaa itseni valheiden kauniiseen maailmaan?

Tiesin vain, etten kuitenkaan onnistunut huijaamaan itseäni. En täysin. Tiesin nimittäin toistuvista painajaisistani ja syntyneestä pelosta ja ahdistuksesta liiankin hyvin, ettei tämä jatkuva kierre tulisi hellittämään otettaan. Minun olisi opittava elämään sen kanssa.

Minun oli opittava elämään tuskani kanssa.