The Tunnel | got7

Luku 14: Jackson

Jinyoung makasi maassa vihertävän veden huuhtoessa hänen hiuksiaan, pyörteilevän aavemaisena hänen ympärillään. Hänen suupielestään valui verinoro, mutta se olikin ainoa näkyvä fyysinen vamma. Olin ottanut hänet hengiltä upottamalla hänen päänsä kerta toisensa jälkeen veteen, kunnes hänen elämänsä oli pikkuhiljaa valunut pois hänestä, puristettu ulos kuin vesi pesusienestä.

Outoa kyllä en tuntenut mitään. Oloni oli täysin tyhjä. En ollut koskaan ennen tuntenut itseäni yhtä tyhjäksi kuin nyt. Käteni roikkuivat hyödyttöminä ympärilläni, ja aivoni löivät tyhjää, sillä ajatukseni eivät kulkeneet, ne olivat tahmeita kuin hunaja.

Luulin, että olisin tuntenut edes jotain - tätä ennen en ollut tappanut koiraa suurempaa eläintä. Silloin se oli tuottanut omituisia mielihyvän kipunoita selkärangassani. Mutta ihmisen tappaminen oli eri asia. Se tuntui... lohdullisesta. Enkä missään nimessä katunut tekoani.

Se oli vain outoa, että kun sielu otettiin pois, jäljelle jäänyt ruumis oli viimeinen todiste henkilön olemassaolosta. Sielu ja ruumis yhdessä muodostivat ihmisen. Kun ruumis hävitettäisiin, oli kuin ihmistä ei olisi koskaan ollutkaan.

Suuttumukseni Jinyoungia kohtaan alkoi hälvetä, en tuntenut enää mitään. Nyt kun tuo ärsyttävä sielu oli poissa, lopulla ei ollut väliä. Sitä voisi verrata jossain määrin eläimiin - kun lauman johtaja kuolee, onko laumasta enää niin paljon haittaa, kun sen arvovaltainen hallintoelin on kuollut? Ruumis oli käskyjen alaisena, se ei tehnyt päätöksiä itse (yleensä), vähän niin kuin lauma. Todellinen vaara piili siellä, missä päätökset tehtiin, ja sitä osaa kuului vihata.

Vihata.

Sana päässäni kaikuen, ajatukseni mielessäni pyörteillen nousin seisomaan ja nappasin taskulampun maasta. Hän ei ollut kysynyt minulta osasinko tappaa. Hän oli kysynyt minulta olinko kiinnostunut tappamisesta, olinko koskaan tappanut ketään. Se oli kuitenkin eri asia pystyisinkö siihen. En itse asiassa enää välittänyt. Hänellekö minä yritin olla mieliksi? Olin säälittävä. Tein tämän itseni takia, koska se oma päämääräni, nautinto.

Seuraava tappo on aina helpompi.

BamBam, olet seuraava. Ja viimeinen.

s
a
m
m
u
t
a
n

v
a
l
o
n

Hän ei saa nähdä minua vielä. Olisi oltava valppaana. Murhanhimoni kasvoi askel askeleelta, sekunti sekunnilta. Oloni tuntui rajattomalta, kuin kykenisin tekemään mitä tahansa.

Sivelin kädelläni tunnelien seiniä, viileät sormet viileää kiveä vasten. Koska näkökyvystäni ei ollut hyötyä, annoin muille aisteilleni vallan. Metsästäjän vaistoni heräsivät, paikansivat saalistani kuin maapallon ympäri kiertävä satelliitti. Nenässäni tuntui se sama tuttu kosteus ja kylmyys, johon olin jo melkein tottunut. Korvani aistivat omat pehmeät askeleeni maata vasten sekä hiljaisen tasaisen hengityksen. Tunsin kylmyyden ihollani pyrkivän sisälleni; onneksi minulla oli päällä riittävästi vaatteita.

Silloin kuulin jotain; raivonsekaista ulinaa, joka kantautui vaimeana, mutta selkeänä kaikuvassa tunnelissa. Hän oli sen toisessa päässä.

Hehe. Tästä tulee hauskaa.

En voinut estää itseäni, vaan ryntäsin juoksuun. Sisälläni kupli peitelty innostuneisuus, mutta tyhjyys ei ollut kaikonnut minnekkään. Uskalsin sytyttää taskulampun vasta, kun olin riittävän lähellä BamBamia. Päähäni oli muotoutunut epämääräinen suunnitelma, mikä saisi tuomaan elämään vähän jännitystä.

"Kuka siellä?" BamBam huudahti säikähtäneenä ja kääntyi ympäri. Hänen äänensä oli paksu, mutta tiukka.

"Jackson", vastasin. Huohotus. Dramaattinen henkäisy. Sitten taas huohotusta. "Nyt on otettava jalat alle! Se tyyppi seuraa meitä! Kadotin Jinyoungin!"

BamBam näytti siltä kuin olisin lyönyt häntä. "E-että mitä?" Hänen vaaleanruskea kuontalonsa sojotti pystyssä kuin siilin piikit. Lukuisat vesipisarat kimalsivat hänen poskillaan kuin tuhannet tähdet taivaalla, ja turvonneet silmät olivat täyttyneet itkemättömistä kyyneleistä.

Tyrkkäsin häntä luisevaan olkapäähän. "Kuulit kyllä. Ala laputtaa, ellet halua kuolla."

"Me kuolemme muutenkin!" BamBam sanoi. "Pääsenpähän Yugyeomin luo..."

Huokaisin. Olisin halunnut saada peliin mukaan vähän enemmän toimintaa. "Saamasi pitää."

"Mmm. Häh?"

"Annan sinulle vähän etumatkaa, sopiiko? Sitten voin ottaa sinut kiinni ja toteuttaa toiveesi?" ehdotin ja yritin pinnistellä estääkseni suupieliäni kohoamaan ylöspäin. BamBamin kapeilla kasvoilla kävähti ensin kysyvä ilme, sitten oivallus ja puhdas kauhu.

Hän nousi äkkiä ylös ja alkoi perääntyä tietämättä mitä tehdä. "Ihan totta. Huono vitsi."

"Se ei ollut vitsi. Minä en vitsaile." Ilmeeni oli yhtäkkiä vakava. "Olen tosissani."

Ennen kuin BamBam ehti tehdä mitään, tartuin tämän kurkusta kiinni ja paiskasin lattialle kuin minkäkin lelun. Ilma pakeni hänen keuhkoistaan, ja hän yritti epätoivoisesti saada happea. Hellitin hieman otettani, jotta en tukehduttaisi häntä liian nopeasti. BamBamin silmät sulkeutuivat, ja hän lakkasi pyristelemästä vastaan. Rintakehän kohoilu kiivaan hengityksen tahdissa ja käsien tärinä kertoivat, ettei hän ollut kuollut. Hän oli luovuttanut.

Sisälläni kuohahti ärtymys. Jinyoung oli sentään taistellut elämästään, minkä takia hänen tappamisensa oli ollut mielekkäämpää. Tämä säälittävä olento jalkojeni juuressa ei edes kunnioittanut elämää, ei tuntunut tietävän, mitä eläminen merkitsi. Hän ei olisi ansainnut elämää. Hän halusi seurata rakasta ystäväänsä Taivaaseen tai Helvettiin - jos niitä nyt oli olemassakaan. Uskomatonta, miten typerää ja itsetuhoista rakkaus saattoi olla.

BamBam avasi silmänsä hitaasti, kun tajusi, etten ollut liikkunut pariin minuuttiin. Hänen pelokas katseensa kohdistui ensin minuun ja sen jälkeen se tuntui kohdistuvan jonnekin kaukaisuuksien päähän.

Mutta ei, tajusin sen siinä samassa, kun aloin kuulla laahaavia askelia takaani, hän katsoi suoraan taakseni.

Joka ikinen lihas kehossani jännittyi kireäksi kuin viulun kieli, kun raastoin katseeni BamBamin kasvoilta ja vilkaisin taakseni. Kylmä tunne puristi rintaani, kun näin naamioituneen hahmon lähestyvän meitä sorkkarauta kädessään.

Hahmon, jota en ollut osannut odottaa.

Hahmon, jonka ei kuulunut olla täällä.