The Tunnel | got7

Luku 18: Umpikuja

Nainen istui puisella keittiönjakkaralla kädet kasvoillaan. Verhot oli vedetty ikkunan eteen, minkä takia pieni huone oli kietoutunut hämäryyteen. Nainen ei itkenyt. Hän ei valittanut. Hän oli hiljaa.

Hän kuunteli ulkoa kantautuvia ääniä; vesipisaroiden pauketta kattoa ja auton peltejä vasten, tuulta, joka riepotteli puiden oksia. Nainen saattoi miltei tuntea ilmassa painostavan tunteen, nähdä taivaalle kerääntyneet tuhkanharmaat pilvet ja kuulla niiden ulvontaa, kun ne valittivat suruaan, vuodattivat kyyneleitä, jotka olivat sillä hetkellä puhtaimpia ja viattomimpia asioita koko maailmassa. Sade pyyhkäisi hetkelliseti pahan tästä maailmasta. Se puhdisti synkimpiäkin sieluja, häivytti syvälle pimeyteen juurtuneen pahuuden...

Paitsi että nainen tiesi, ettei se hävittäisi Jacksonin sisällä kytevää pimeyttä. Se oli liian syvää, se oli osa häntä jo ennen kuin hän oli edes syntynyt. Kohtalo oli sinetöinyt sen häneen. Se ei lähtisi irti, ei vähenisini eikä muuttuisi. Se vain oli ja pysyi.

Nainen ei tiennyt, miten oli ollut niin sokea. Hänen alitajuntansa oli täytynyt nähdä vaara, varoittaa häntä. Mutta hän ei ollut kuunnellut. Hän oli uskonut kykenevänsä muuttamaan ja muokkaamaan Jacksonia lempeämmäksi ja ymmärtäväisemmäksi. Hän oli luvannut itselleen sen.

Hän tiesi lupaavansa aina itselleen kaikenlaista, vaikka tiedosti, että aikoi rikkoa sen. Ja vaikka hän tunsi itsensä, pettymys kirveli joka kerta hänen kurkussaan, ja masennus pyyhki hänen ylitseen vuorovesiaallon tavoin. Tämän lupauksen paino vain oli sietämätön. Hän oli uskonut kerrankin pystyvänsä pitämään sen. Toivo oli herännyt. Toivo, joka hiipui sitä mukaa, kun hän oppi tuntemaan Jacksonin todellisen ja pimeän puolen, jonka hän niin taitavasti kätki ulkomaailmalta. Hän päästi harvoin ketään niin syvälle itseensä.

Nainen toivoi, ettei hän olisi koskaan avannut heidän välistään ovea. Jos se olisi pysynyt kiinni, monia muitakaan pahoja asioita ei olisi tapahtunut. Hän toivoi, ettei olisi koskaan rakastunut Jacksoniin. Mutta hän tiesi, ettei olisi voinut tunteilleen yhtään mitään.

Häntä oli kiehtonut Jacksonin hillitty mutta hurmaava ulkokuori. Hän oli ollut itse sarkasmin kuningas ja laukonut aina parhaat vitsit. Kaikki ne hymyt, naurut ja kauniit sanat, jotka tämä oli hänelle antanut... Ne kaikki olivat olleet pelkkää teeskentelyä. Kaikki ne tunteet, joita hän oli luullut Jacksonin tuntevan häntä kohtaan, olivat olleet pelkkä naamio. Nyt kun Jackson oli paljastanut todellisen nahkansa, nainen huomasi, ettei tuntenut tätä kohtaan enää muuta kuin alati kasvavaa vihaa.

Hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa. Naisen sydän jätti yhden lyönnin välistä, kun kuuli askelten kopisevan lattiaa pitkin lähestyen häntä hetki hetkeltä. Hän yritti etsiä katseellaan pakoreittiä, mutta ankeat ja tukevat seinät ympäröivät häntä kaikkialta. Ainoa pakkoreitti oli oviaukko, josta hän oli tullut. Hän oli umpikujassa. Hän tunsi itsensä aivan nurkkaan ahdistetuksi eläimeksi.

Nainen painui tiukemmin seinää vasten, vaikka hän tiesi Jacksonin tietävän hänen olevan siellä. Hän tiesi olevansa säälittävä ja ruokkivan Jacksonin vihaa entisestään, muttei hän mahtanut mitään pelolle, joka velloi hänen sisällään inhottavasti.

Jacksonin käsi tarttui häntä käsivarresta ja alkoi raahata häntä yläkertaan. Nainen ei edes yrittänyt pyristellä irti tämän raudanlujasta otteesta tietäen sen olevan turhaa. Hänen täytyisi vain kestää enää hetki. Pieni hetki. Sitten kaikki olisi ohi. Hän tiesi, ettei kaikki olisi ohi. Jokin sanoi sen hänelle. Tämä ei jäisi tähän.

Puurappuset natisivat heidän painonsa alla, kun Jackson kiskoi naista mukanaan, joka oli valahtanut veltoksi kuin sätkynukke. Hän ei välittänyt kolhuista, joita sai pitkin kehoaan. Eikä siitä, että hänen käsivartensa tuntui repeävän liitoksistaan.

Hän kysyi itseltään usein, miksei hän ollut jo lähtenyt pois. Kyse oli siitä, että häntä oli pelottanut. Jackson oli huomannut sen ja saanut hänet pelkäämään sitäkin enemän. Nyt hän ei enää pakenisi. Hän teki sen, jonka oli halunnut tehdä jo kauan. Hän myönsi olevansa pelkuri. Mutta tällä kertaa hän jäisi kohtaamaan sen, mitä tulemaan piti.

"Vastaa! Mitä olet mennyt tekemään, ämmä?" Jackson ärähti ja lievästi ilmaistuna läimäytti häntä poskelle. Tai pikemminkin löi. Vedet silmissä nainen kohdisti katseensa häneen ilme täynnä voitonriemua. Kukaan ei pilaisi tätä hetkeä häneltä. Poliisit olivat jo talossa, eikä Jackson pääsisi pois. Hänen oli täytynyt jo kuulla sireenien ulvonta ja jarrujen kirskunta.

Jackson vetäisi kerran syvään ilmaa keuhkoihinsa, ennen kuin paiskasi naisen maahan. Hänen kätensä etsiytyi tämän kurkulle, ja hän puristi - lujaa. Naisen hengittäminen vaikeutui tuskallisesti. Hän ei soisi Jacksonille sitä iloa, että alkaisi kirkumaan - vaikka se tarkoittaisikin sitä, että hän kuolisi.

Nainen hengitti kiivaasti ja pinnallisesti yrittäen epätoivoisesti saada happea. Hän ei ollut tätä ennen ponnistellut koskaan näin kovasti saadakseen henkeä. Jackson oli liian vahva. Hän tiesi, ettei hän kykenisi kunnolliseen vastarintaan. Hän oli tiennyt sen siitä asti, kun oli nähnyt tämän käsivarsien pullistelevat lihakset.

Nainen sulki silmänsä ja antoi kehonsa valahtaa veltoksi. Hän kuuli jostain tajuntansa rajoilta voimistuvia ääniä, kun Jacksonin paino hänen yltään keveni. Hänen koko sisäinen minänsä hymyili.