The Tunnel | got7

Luku 3: Jaebum

Potkaisin lujasti seinää jalallani kuvitellen sen olevan viholliseni, joka tappaisi minut, ellen tekisi itse ensimmäistä siirtoani. Ja tavallaan se olikin; se piti minua vankina tässä helvetissä, esti minua pääsemästä ulos.

Vannoin itselleni, että jos saan tilaisuuden, aion kostaa kaiken kärsimykseni sille ihmiselle, joka vangitsi minut tällaiseen paikkaan. Yritin pitää alati kasvavan pelkoni taka-alalla täyttäen mieleni kuvilla ja muistoilla elämästäni, joka minulla tätä ennen oli.

Tiesin, että menettäisin lopulta järkeni tässä paikassa, ellen ehtisi sitä ennen kuolla nälkään. Nälkä. Vatsani oli ollut typötyhjä kuluneiden päivien aikana - en tiedä tarkkaa lukumäärää - ja nälkä raastoi sisuskalujani kuin raapimispuuhun kynsiään teroittava kissa. Lisäksi kurkkuni oli karhea kuin hiekkapaperi, ja minulla oli paha olo vedenpuutteen takia. Olisin varmasti oksentanut sisukseni ulos - tai siltä minusta ainakin tuntui -, jos minulla olisi ollut jotain oksennettavaa.

Tiesin olevani liian heikossa kunnossa, jotta voisin pärjätä pelkällä voimalla hyvin syönyttä ja vahvaa tappajaa vastaan. Mutta sehän oli hänen suunnitelmaa alun perinkin. Odottaa, että heikkenen, ja ottaa sen jälkeen tappamisesta kaikki ilo irti. Mikä pelkuri.

Tunsin, miten sisälläni paisuva raivo tukahdutti alleen pelkoni, siirsi sen syrjään hellästi mutta varmasti. Tunsin, miten kynteni kaivautuivat kämmenen ihoon, hampaat kalahtivat voimakkaasti yhteen, ja punainen sumu sumensi näkökenttäni, täytti pääni vihalla. Aivosoluni lähettivät signaaleja eri puolille elimistööni, ja sain vastauksena roiman adrenaliiniryöpyn, jonka tunsin virtaavan joka ikisessä verisuonessa, hiussuonia myöten.

Halusin purkaa ylimääräistä energiaani johonkin, halusin lyödä, potkia tai hakata jotakin. Epätoivoisesti. Olisin voinut heittäytyä maahan takomaan lattiaa ja huutamaan kuin pikkulapsi. Sen sijaan lähdin juoksemaan kilpaa pimeyden kanssa tunnelia pitkin. Mutta se oli toivotonta. Olin altavastaajana. Olin kuin kilpikonna, ja pimeys oli jänis, joka oli aina kymmenen askelta minua edellä. Vaikka se pysähtyi välillä lepäämään puunjuureen, en koskaan tavoittanut sitä. Mitä enemmän yritin, sitä suuremmaksi välimatkamme kasvoi.

Tömähdys.

Törmäsin päistikkaa seinään ja kaaduin takamuksilleni kovalle kivilattialle. Suustani pääsi älähdys, jota seurasi liuta kirosanoja, joita en edes tiennyt osaavani.

Hetkinen. Seinä. Suoraan edessä.

Tunneleita on useampia.

Molemmilla puolillani jatkui kaksi tunnelia ties kuinka monta kilometriä, mutta loppua ei näkynyt. Eikä liioin valoakaan.

Olin nyt jaloillani ja jähmetyin kuullessani sen.

Nyyh

Nyyh

Nyyh

Nyyhkytystä. Joku vuodatti kyyneleitään. En ollut yksin tässä hommassa. Ellei se ollut itse murhaaja, joka vain käytti hämäystään minua vastaan. Jos antaisin itseni leppyä nyt, se voisi kostautua takaisin hetkenä minä hyvänsä, kun kääntäisin selkäni. Hetkenä minä hyvänsä.

Vain vahvimmat selviäisivät pidempään. Heikoimmat kuolevat ensin. Älä käännä viholliselle selkääsi.

Nyyh

Nyyh

Nyyh

"Mikä on nimesi?" kysyin, kun saavuin hänen luokseen. Ääneni oli karhea, koska en ollut käyttänyt sitä paljoa kuluneiden päivien aikana.

Mies nosti kasvonsa minua kohti. Sitten hän sytytti taskulampun ja valaisi sillä kasvojani, ja jouduin siristelemään silmiäni kirkkaassa valossa. En muistanut, että valo oli niin kirkas. Pystyin nyt näkemään jopa pienen pieniä hiukkasia, joita pöllähti ilmaan, kun mies nousi varovasti seisoalleen katse yhä tiivisti kasvoissani. Hän oli huomattavasti lyhyempi kuin minä.

"Miksi kysyt?" hän kysyi itkuisella äänellä. Näin hänen turvonneet silmänsä, poskensa, jotka kiilsivät märkinä sekä mutruun painuneen suun. "Onko sillä enää väliä?"

En ymmärtänyt ollenkaan. Luulin, että olin sekoamaisillani, mutta tunsin itseni täysin tervejärkiseksi tämän itsemurhan partaalla olevan säälittävän olennon kanssa. "Vastaa kysymykseeni", sanoin tylysti. "Kuka olet?"

Mies haroi tummanruskeita hiuksiaan, jotka näyttivät aivan linnunpesältä. Hänen sormensa tarttuivat paksuihin takkuihin, jotka näyttivät siltä, ettei niitä saisi selväksi edes maailman paras parturikaan. Miehen tummat silmät olivat tyhjät, kun hän tuijotti ohitseni kaukaisuuteen, kuin olisi nähnyt siellä kiinnostavankin jutun. "Youngjae", hän vastasi lopulta monotonisella äänellä, joka toi mieleeni kauhuleffoista karanneen zombin.

"Miksi sinulla on taskulamppu mukanasi?" kysyin. Mies vaikutti nuoremmalta kuin minä, hän oli kuin apaattinen pikkupoika, joka oli joutunut olemaan sivustakatsojana, kun vanhemmat tapettiin silmien edessä.

Youngjae pudisti lannistuneesti päätään, ja silloin tajusin, etten saisi hänestä irti juuta enkä jaata. Hän oli jo tuhon oma. Kuoleman oma. Mietin, oliko sillä väliä, jos vähän nopeuttaisin sitä prosessia. Likaisin käteni, ennen kuin kukaan muu ehtisi koskea häneen. Ainakin hän saisi nopean lopun.

Ei sellaisen hitaan ja tuskallisen kuin minä...

Ei hän olisi ansainnut sellaista nopeaa loppua...