The Tunnel | got7

Luku 8: Jinyoung

"No niin, mitäs nyt sitten?" Jackson tuhahti, kun olimme kumpikin saapuneet reiän luo, jota olin alkanut kutsua jostain kumman syystä Paratiisin aukoksi.

Käännyin katsomaan hänen ylimielistä ilmettään. "Miten niin mitä nyt?" tiuskaisin. "Odotetaan, että tapahtuu ihme, ja Jumala tulee pelastamaan meidät!" En tiennyt, miksi menetin malttini sillä tavalla. Tunteiden virta vain purkautui minusta ulos kuin vesi rikkoutuneesta padosta.

Jacksonin silmät laajenivat, ja hetken ajan luulin, että hän mottaisi minua. Noilla lihaksilla saisi helposti murrettua nenäni. "Sinä et usko Jumalaan", hän sanoi hiljaa.

Entä sitten, vaikka en uskoisikaan? "En tarkoittanut sitä. Mutta... eikö sinusta tunnu aika hylätyltä?" kysyin häneltä.

Jackson kohautti olkapäitään eikä vastannut minulle. Minuutit matelivat, kun seisomme vedessä tuijottaen välillä seiniin ja vilkuillen toisiamme aika ajoin. Lopulta Jackson rikkoi hiljaisuuden. "Okei... sanon nyt ihan suoraan, Jinyoung."

Jacksonin äänensävystä päätellen ei mitään positiivista.

"Minusta sinä olet mätä siis kirjaimellisesti ja tosi tosi hämärä", hän sanoi sen kaiken nopeasti yhteen pötköön. Aivojeni kesti hetki sulattaa se, mitä hän oli sanonut. Mieleni olisi tehnyt mieli nauraa ja huutaa yhtä aikaa. Hän oli minusta aivan yhtä mätä ja hämärä tyyppi kuin minä hänen mielestään. Olin vain oppinut sen, ettei kaikkea tarvinnut sanoa ääneen.

"Mitä sinä oikein salaat minulta, Park Jinyoung?"

Jähmetyin paikoilleni. Sydämeni teki pari ylimääräistä lyöntiä samalla, kun aivojen hälytystila napsahti päälle kuin napin painalluksesta ja lähetti varoitussignaaleja muualle kehooni. Jackson ehkä huomasi puhuneensa sivu suunsa. "En muista kertoneeni sinulle sukunimeäni", sanoin yrittäen pitää ääneni tyynenä ja rauhallisena. Puristin käteni tiukkaan nyrkkiin veden alla.

Jacksonin suupieliä nyki. "Et tietenkään. Eikö se ollutkin hyvä arvaus? Kaikkialla vilisee nykyään Parkeja", hän sanoi hilpeästi niin leveästi hymyillen, ettei hymy tuntunut mahtuvan hänen kasvoilleen. "Pelästytinkö?"

Pudistin päätäni syyttäen itseäni siitä, että olin mennyt niin helposti pois tolaltani. Ehkä tunneleissa kulkeminen oli vaikuttanut minuun paljon enemmän kuin olin kuvitellut.

Mutta toisaalta pieni etäisyys tuohon tyyppiin ei olisi pahaksi.

Hänhän saattoi loppujen lopuksi...

...olla kuka tahansa.

Istuimme kuivalla lattialla vaatteidemme roikkuessa märkinä päällämme. Oli pilkkopimeää, sillä emme uskaltaneet pitää taskulamppua päällä säästääksemme sen paristoja. Mieleeni tulvahti väkisin muistikuvia Markista, joka istui minua tunnelin vastapäätä, lähes samassa kohtaa missä Jackson istui nyt. Muistin hänen karhean äänensä, oman tuoksunsa ja kylmyyden, jonka olin tuntenut kädessäni koskettaessani häntä. Syyllisyys kalvoi minua sisältäpäin, se kirveli ja sattui samalla tavalla kuin haavaa puhdistettaessa. Mutta tämä haava oli parantumaton. Se oli ikuinen arpi, joka seuraisi minua hautaan asti. Jumala punnitsisi hyvät ja pahat tekoni vaa'alla, ja tämä tekoni painaisi enemmän kuin tuhat hyvää, jotka olin elämässäni tähän päivään asti saavuttanut. Eikö se ollut anteeksiantamatonta?

Jackson kehotti minua sulkemaan silmäni ja nukkumaan, ja minä äyskähdin vastaukseksi ärtyneenä siitä, että hän oli keskeyttänyt ajatukseni, ettei minun tarvinnut sulkea silmiäni, kun oli näin kirotun pimeää. Jackson naurahti hiljaa, ja kun kysyin mikä häntä nauratti, hän sanoi, että kieleni oli yhtä terävä kuin ruusupensas, ulkoa kaunis, mutta sisältä piikikäs. No voi, miten runollista. Käskin hänen painua helvettiin.

Vähän ajan päästä...

Joku ravisteli minua. Suustani lipsahti pari kirosanaa, kun käskin hänen jättää minut rauhaan. Läimäisy oikealle poskelleni. Avasin silmäni ja kohotin vaistomaisesti käteni antaakseni takaisin samalla mitalla. Mutta Jackson esti aikeeni tarttumalla käteeni ja kiskaisemalla minut pystyyn.

"Vesi", Jackson mumisi. "Se nousee." Hän oli oikeassa. Vedenpinta oli noussut. Meidän ei kannattanut enää mennä takaisin Paratiisin aukolle. Oli selvittävä ilman sitä.

Minkälaista peliä tämä oikein oli?

Loin Jacksoniin katseen ja tiesin hänen ajattelevan samaa kuin minä; meidät oli tarkoitus siirtää muualle. Pakotettava vaihtamaan paikkaa. Jos pelintekijä olisi halunnut tappaa meidät heti, hän ei olisi johdattanut minua Paratiisin aukolle.

Joten miksi? Siihen en osannut vastata. Eikä osannut Jacksonkaan.