Tavasta, jolla Mitha katsoi minua, ei jättänyt minulle epäilyksen häivääkään. Hän oli luovuttanut. Hänen tyhjien silmiensä lasittuneisuus ja ilmeetön naamio hänen kasvoillaan kertoivat minulle kaiken.
Olin velkaa tuolle naiselle. Ilman häntä en olisi elossa. Ilman häntä en olisi tajunnut elämäni tärkeyttä. Ilman häntä olisin luovuttanut, sortunut. Ja siinä hän nyt istui edessäni kädet välissämme olevalla pöydällä. Hän oli laihtunut ja näytti hieman riutuneelta takkuisine mustine hiuksineen.
"Maailma ei ole sellainen kuin luulet. Tämä on todellinen maailma; julma ja armoton", Mitha sanoi. Jopa hänen äänestään kuulsi onttous ja värittömyys. Aivan kuin hän näkisi kaiken nyt harmaan eri sävyissä; se kuvasi hyvin hänen ilmettään. "Minulla ei ole enää mitään, jonka vuoksi elää."
Muutama vartija seisoi nurkassa nyhjäämässä ja tarkkailivat tilannetta etäisen kiinnostunut pilke silmissään. Tiesin, ettei Mitha hyökkäisi kimppuuni. Loppujen lopuksi hänellä ei ollut siihen mitään syytä. Niin paljon kuin halusin auttaa häntä, tiesin, etten voinut; tämä kamppailu hänen oli käytävä yksinään. Tiesin jo, mihin se tulisi johtamaan. Hän häviäisi. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun puhuisin hänelle. Ja minun olisi saatava hänestä irti niin paljon kuin mahdollista.
"Voitko sitä ennen tehdä minulle vielä palveluksen? Kerro kaikki, mitä tiedät Yugyeomin sairaudesta. Sanoit, että tiesit tästä... joten ajattelin, että..."
Olin odottanut tätä jo kauan. Kauan ei ehkä jonkun mittakaavassa ollut yhtikäs mitään, mutta minulle joka ikinen päivä oli pitkä ja lähes mittaamattoman arvokas. Sillä tiesin, kuinka yhtäkkisesti kaikki saattoi muuttua. Kuinka yhtäkkisesti kaikki saattoi suistua pois raiteiltaan.
Ehkä saisin viimein tietää. Minulle oli herännyt enemmän kysymyksiä kuin olin saanut niihin vastauksia. Ainoa asia, jonka tiesin, oli se, että tämä nainen saattoi tarjota vastauksia kenties enemmän kuin kukaan muu. Hän oli toivoni. Roikuin hänen varassaan koko painollani.
Mithan ilme ei paljastanut mitään, mutta hetki hetkeltä minulle alkoi valjeta, ettei hän ehkä tiennytkään. Etten saisikaan vastauksia. Että kaikki jäisi hämärän peittoon. Ovi oli sulkeutunut juuri nenäni edestä, kun olin ollut lähellä päästä käsiksi sen takana olevaan sisältöön. Innostuksen kipinä sisälläni sammui.
"En tiedä siitä mitään. Paitsi että hän oli jo sairas, ennen kuin joutui... tiedät kyllä minne", Mitha aloitti hiljaa. "Mutta ihmettelen, miksei kukaan ole huomannut tätä vielä... elleivät he sitten ole päättäneet olla kertomatta sinulle."
Uteliaisuuteni heräsi väkisinkin. Yritin estää itseäni innostumasta liikaa, mutta se oli vaikeaa.
"Teidän aivojanne on menty sorkkimaan. Etkö ole huomannut, että olet vähällä muistaa asioita, mutta muistikuvat livahtavat karkuun sitä mukaa, mitä hanakammin yrität pitää niistä kiinni?"
Ei, en muistanut. Totuus oli, että ainoa asia, jota en kyennyt muistamaan, oli hetki ennen kuin kimppuuni hyökättiin. Mutten uskonut sen johtuvan siitä, että mieltäni oli sorkittu. Sillä tuskinpa pystyttiin päättämään, mitä muistoja ihmisiltä riistettiin. Parhaimmassakin tapauksessa tämä unohti siinä sivussa muitakin asioita. Muistot eivät pomppanneet kuvina eteen, eikä niissä ollut painiketta, jossa luki 'poista'. Ne olivat yhtenäinen verkosto. Yhden tuhoutuessa tuhoutui väkisin muitakin.
"Selvä siis. Olet se, jonka hän jätti koskemattomaksi", Mitha totesi. "Tämä ei tosiaankaan ole ensimmäinen kerta, kun hän teki näin. En tiedä, miksi hän teki sen taas. Mutta kiitä onneasi. Olet äärimmäisen onnekas."
Ennen kuin ehdin avata suutani, sillä hän keskeytti minut sanomalla: "Sinä haluat vastauksia, mutta minulla ei ole niitä sinulle tarjottavaksi. Ei ainakaan mitään sellaista, jonka sinä haluaist tietää." Se oli viimeinen kerta, kun puhuin hänen kanssaan.
En saanut vastausta suurimpaan osaan kysymyksistä, jotka jäivät kalvaman mieleni perukoille loppuelämäkseni. Saatat ajatella, että mitkä kysymykset? Tosiasiassa en tiedä. En muista. Kaikki on ja jäi lopulta hämärän peittoon.
En kyennyt myöhemmin enää muistamaan mitään. Tuntui kuin muut muistoni olisivat sulaneet jättäen jäljelle ne kauhukokemukset, jotka jäivät kummittelemaan mieleni sopukoihin yötä päivää. Siinä vaiheessa aloin jo miettiä, kun eräänä yönä heräsin selkäni kylmästä hiestä märkänä painajaiseni jäljiltä, olimmeko alunperin olleet tekemisissä jonkun yliluonnollisen olennon kanssa. Niin, minusta tuntui kuin olisin ollut menettämässä järkeni.
En vain tiennyt sitä silloin.
YOU ARE READING
The Tunnel | got7
Horror"Älä... murehdi kohtalostani. Muistatko mitä sanoin? Ansaitsen paikan taivaasta ja lupaan pitää paikkaa vierelläni ihan sinua varten, kunnes oma aikasi koittaa...", hän kuiskasi. "Mutta pyydän, ettet unohda minua... ja muistojamme, joiden ansiosta o...
