The Tunnel | got7

Luku 7: Jackson

Olisin voinut verrata itseäni tuulessa heiluvaan heinänkorteen; se taipuu ja liikkuu tuulen mukana oli sää mikä hyvänsä, myrskyinen tai aurinkoinen, eikä se taitu keskeltä poikki - kunnes vasta nyt. Vahvat seinät, jotka olin rakentanut sisälleni, sortuivat yksitellen. Jäljelle jäisi vain rauniot.

Uskalsin hidastaa vauhtiani vasta, kun olin täysin varma, ettei minua seurattu. Mielessäni välähteli karmaisevia kuvia miehestä, jonka kasvot olivat luurankomaisen kalpeat, veren tahrimat, ja silmissä oli kova mutta raivokas katse.

Mistä olisin voinut tietää, että täällä oli hänen kaltaisiaan ihmisiä?

Jouduin pysähtymään huohottaen raskaasti pidellen kylkeäni, joka tuntui siltä kuin tuhat pientä neulaa olisi lävistänyt sen. Kipu sykki kehossani. Sydämeni takoi niin lujaa, että pelkäsin sen pyrkivän ulos rinnastani.

Kops

Kops

Kops

Kuulin askeleita. Mutta ne eivät tulleet takaa, vaan edestäpäin. Kirosin mielessäni sitä, etten ollut tajunnut sulkea taskulamppua. Tyhmästä päästä kärsi koko ruumis.

Ei ollut enää mitään mieltä sammuttaa taskulamppua. Minut oltiin jo nähty. Valokeila valaisi monia metrejä eteenpäin, ja erotin jopa pikkiriikkisten hiukkasten leijuvan ilmassa.

Päättäväiset askeleet kantautuivat korviini toinen toistaan voimakkaampina, aivan kuin joku olisi kääntänyt volyyminappulasta. Raskas hengitys kaikui hiljaisuudessa, jonka rikkoi sen lisäksi oman ylikierroksilla käyvän sydämeni tikitykset.

Minun murtamiseen tarvittaisiin enemmän kuin raju tuulenpuuska. En ollut tuulessa keinuva heinänkorsi, en ollut linnake, jonka tukirankana oli vahvat seinät. Minä olin minä. Mikä tahansa minua kohtaisikin, olin valmis. Taistelisin kynsin hampain kaikesta mikä minulla oli jäljellä - kaikesta taistelemisen arvoisesta, kuten inhimillisyydestäni. En vajoaisi koskaan yhtä alas kuin se saasta.

Hahmo saapui sille etäisyydelle, että kykenin näkemään hänen kasvonsa pienetkin yksityiskohdat - finnitkin, jos niitä olisi ollut. Suurin piirtein minun ikäiseni mustahiuksinen mies, jolla oli silkkisen sileä iho (tai ainakin oli joskus ollut) ja pehmeät huulet. Pehmeät? Miten se on mahdollista? Omat huuleni olivat kuivat kuin autiomaan hiekka. Hän siristeli silmiään häikäistyneenä valosta, ja ehkä sen takia hänen ensimmäiset sanansa olivat: "Laske. Se. Taskulamppu. Alas. Nyt." Ja minä tottelin.

"Mistä hemmetistä sait sen?" mies sanoi. Hänen sanavalintansa ei ollut paras mahdollinen, mutta hänen äänensävyssään ei ollut aggressiivisuutta.

Näpistin sen vaan yhdeltä kannibaalilta matkan varrella, joka oli juuri syömässä juhla-ateriaansa. Haluatko liittyä mukaan? ajattelin muotoillen mahdollisimman sarkastista vastausta. Huumorintajuni oli kuollut tämän paikan myötä. Olisin sanonut sen, mutta päätin viime hetkellä pitää mölyt mahassani. Kukaan ei kaivannut mustaa huumoriani. Mikä harmi. Paitsi että sanomani olisi totta. Minusta tuntui, että miehellä edessäni oli kaikkea muuta paitsi hyvää huumorintajua. Sen sijaan sanoin: "Löysin sen maasta."

"Jaha." Oli ainoa vastaus, jonka sain häneltä vieläpä töykeällä äänensävyllä. Olipas epäkohtelias tyyppi. "Jinyoung", mies mumisi yllättäen.
"Häh?"
"Nimeni, idiootti."
"Ai. Jackson", vastasin hiukan loukkaantuneena miehen puhetyylistä. Oliko hän noussut ylös väärällä jalalla? Vai oliko hänellä paskat jo pöksyssä?

"Sopiiko jos liityn seuraasi?" Jinyoung kysyi. Ja nyt sitä oltiin niin muodollisia.
Kohautin olkapäitäni vastaukseksi.
"Tulkitsen tuon myöntymiseksi", Jinyoung sanoi tyynesti. Purin hammasta, jotten olisi täräyttänyt häntä päin näköä. Se tyyppi sai ihan totta sappeni kiehumaan, vieläpä näin lyhyessä ajassa (onneksi olkoon, pääsit ennätyslistani kärkeen!). Tapa, jolla hän sanoi sen ja katsoi minua kuin olisin ollut mullan alla ryömivä kastemato, raivostutti minua.

"Kumpaan suuntaan menemme?"Jinyoung kysyi. En ollut sanonut, että hän tulisi mukaani, mutta jokin hänen puheessaan ei jättänyt minulle varaa kieltäytyä.

Nyökäytin päätäni hänen suuntaansa, koska en halunnut joutua enää yllättämään kannibaalimiestä ateriansa kimpusta. "Hyvä. Nimittäin sinne me olisimme joka tapauksessa menneet", Jinyoung sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Minun olisi tehnyt mieli iskeä taskulampun pää hänen suuhunsa, jotta hän olisi ollut hiljaa. Miksi hän käyttäytyi niin nenäkkäästi ja määräilevästi, kuin pikkukakara, joka yrittää leikkiä aikuista?

Vähän ajan päästä...

p
y
s
ä
h
d
y
i
n
.
.
.

"Miksi pysähdyit?" Jinyoung kääntyi katsomaan minua ymmällään ja varautuneena. Hän oli pettänyt minut. Miksen ollut tiennyt tästä? Hän ei ollut kertonut...

Märkä vesi kengänpohjissa, eikä minulla ollut hajuakaan mistä se tuli. Taskulampusta lähtevä valojuova valaisi vedenpintaa, joka kimmelsi kuin tuhannet tähdet yötaivaalla. Itse asiassa vesi ei ollut luonnollisen väristä. Se oli vihertävää, aivan kuin sen sekaan olisi ajautunut paljon ympäristömyrkkyjä ja muita saasteita.

"Hyi", sanoin ja nyrpistin nenääni. Se oli ensimmäinen reaktioni. Toinen reaktioni oli pelko. Entä jos vesi nousisi ylemmäs? Entä jos se täyttäisi kaikki tunnelit? Hukkuisimme tuon vihreän nesteen pyörteisiin...

"Se on paljon korkeammalla kuin aikaisemmin", Jinyoung totesi tuijottaen vihertävän veden syvyyksiin kuin etsien liejuun hautautunutta aarretta. Hän sanoi sen niin oudon tyynesti, kuin olisi puhunut jostain yhtä arkipäiväisestä asiasta kuin säästä. "Tule, jatketaan matkaa."

Kahlasimme eteenpäin vedessä, kunnes se ulottui jo melkein vyötäröön asti.

Olin kysymäisilläni mitä varten hän oli tuonut meidät tänne, mutta kompastuin johonkin velttoon ja kiinteään ja kaaduin rähmälleni veteen. Taskulamppu lensi kädestäni, mutta Jinyoung, nopea reagointikyvyiltään kun oli, nappasi sen ennen kuin se ehti kadota syvyyksiin.

Suuhuni ja nenääni tulvi vettä, ja pelkäsin myrkytetyn veden ajautuvan ruoka- ja henkitorveeni, tukehduttavan minut. Sitten jalkani tapasivat pohjan ja tajusin, ettei vesi ollut syvää; vain vähän alle metrin.

Tunsin sen kovan ja velton möykyn jaloissani, jonka takia olin kaatunut, ja kiskaisin sen ylös vedestä. Silmäni laajenivat tyrmistyksestä, kun tajusin mikä se oli. Ruumis.

Katsoin Jinyoungia ja tämä katsoi takaisin ja hetken ajan luulin pystyväni kuvittelemaan, mitä noiden salamyhkäisten tummien silmien takana piili. Hän käänsi katseensa, mutta olin varma, että hän salasi minulta jotain.

Tuijotin vainajan kivikovia, vaaleita kasvoja, ja tuntui uskomattomalta, että niissä oli joskus ollut eloa, tuo suu oli liikkunut, silmät räpsyttäneet. Koko ruumis oli kuin sätkynukke, joka olisi saatu liikkumaan vain parista langasta vetämällä...

...eikö niin, Jinyoung?