The Tunnel | got7

Luku 10: Jinyoung

Kolmen ihmisen hengitykset ympärilläni hidastuivat, kun unen aalto pyyhkäisi heidän ylitseen. Mutta minua ei nukuttanut. Taaskaan.

Erotin BamBamin laihan siluetin nojaamassa seinään minua vastapäätä. Tämän pää oli kallistunut hassuun asentoon, ja olisin hymyillyt sille, ellei se olisi tuonut niin elävästi Markia mieleeni. Käänsin päätäni ja näin Jacksonin vähän matkan päässä rauhallisessa unessa hengittäen hitaasti sisään ja ulos. Sisään ja ulos.

Yugyeom. Pieni mytty kauimpana lattialla käppyrässä kuin kuivunut lehti. Hänkin nukkui, mutta kuulin hänen rohisevasta hengityksestään, että hänen oli vaikeaa hengittää. Olisiko Yugyeom voinut paremmin, jos vettä olisi ollut saatavilla? Hänen kehonsa kävi raivokasta kamppailua tuntemattomia sotilaita vastaan omalla maaperällään. Heidän oli pakko perääntyä, siirtyä puolustamaan tukikohtaa, joka piti koko elimistön koossa; sydäntä. Mutta tuntemattomalla valtaajalla oli ylivoima ja yllätyksen suoma etu. Yugyeomilla ei ollut taudille vastustuskykyä. Niin kuin ei kenelläkään meistä.

"Siksi olisi järkevintä jättää hänet", Jackson oli ehdottanut. Mutta BamBam oli torjunut ja kieltänyt koko idean. En olisi halunnut jättää Yugyeomia, mutta minun oli tunnustettava, että Jacksonin puheissa oli perää. En halunnut itse kuolla...

En halunnut itse kuolla...

Oliko BamBam vaarantanut meidät kaikki Yugyeomin tähden? Meidän olisi pitänyt häipyä niin kuin Jackson oli ehdottanut. Vaikka ilman BamBamia.

Eri ajatukset olivat mielessäni kuin viivoja, jotka kulkivat samaan suuntaan mutta eri tasolla, eivätkä ne yleensä ristenneet. Mieleni oli tallettanut ajatukseni tuhansiin lokeroihin, joihin pääsin ainoastaan minä käsiksi.

Miksi sitten emme olleet tehneet niin? Lähteneet? Totuus oli, ettei meillä loppujen lopuksi ollut mitään menetettävää. Henkiriepuni oli minulle kaikki kaikessa, mutta minun piti hyväksyä oma kuolemani, joka ennen pitkää osuisi kohdalleni. Mielummin kuolisin tuon mystisen sairauden myrskyyn kuin itse pelintekijän käsiin. Ihmettelin, miten Yugyeom saattoi yhä olla hengissä. Mutta vielä enemmän minua ihmetytti se, ettei BamBam ollut saanut tartuntaa. Ja jos oli, se ei näkynyt vielä ulospäin.

Itsemme tähden. Hylkäisimme sairaan lajitoverin itsemme tähden.

Niin kuin minä tein. En auttanut apua tarvitsevaa, vaikka minulla oli siihen mahdollisuus. Uskoin, että olisin keksinyt ratkaisun, jos vain olisin yrittänyt. Mutta silloin en suostunut uskomaan, että mitään ratkaisua olisi, jossa me kumpikin olisimme jääneet henkiin. Halusin vain pelastaa oman nahkani.

Mark. Olen pahoillani.

Tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Eläimelliset vaistot, jotka olivat ottaneet minusta pikkuhiljaa vallan, ohjasivat minua ja auttoivat selviytymään ja mukautumaan olosuhteiden muutoksiin. Tunsin itseni saaliiksi. Mutta myös pelinappulaksi.

Saaliiksi, jota väijyy nurkan takana peto, kissaeläin, joka kiduttaa saalistaan ennen kuin tappaa sen. Mutta kidutuksen ei tarvinnut olla aina fyysistä. Tuon asian pelintekijä tiesi varmasti itsekin.

Pelinappulaksi siinä mielessä, että olin vain yksi nappula suurella shakkilaudalla. Pelkkä arvoton sotilas. Jos minut menetettäisiin (kuten luultavasti menetetäänkin), minut vain pyyhitään pois pelilaudalta, ja peli jatkuu. Kukaan ei ole kanssani kuolinhetkelläni tukemassa minua. Kukaan ei kuule huutojani. Ja myöhemmin... kukaan ei enää muista minua. Kukaan ei muista, että historiassa oli henkilö nimeltä Park Jinyoung. En ole Kristoffer Kolumbus, joka eli monen monta vuosisataa sitten, mutta jonka nimi muistetaan vieläkin. En Leonardo Da Vinci, joka muistetaan keksinnöistään ja taiteestaan. Olen vain Park Jinyoung. Tavallinen. Katoavainen. Näkymätön. Unohdettu.

"Mikä sairaus Yugyeomilla on?" olin kysynyt BamBamilta aikaisemmin. Tämä oli vain pudistanut päätään tuskastuneena.

"En ole lääkäri. En tiedä", hän oli sanonut lannistuneesti. Olin kuullut hänen äänestään, kuinka huolissaan tämä ystävästään oli.

"Tiedätkö mistä hän sai sen?" olin jatkanut uteluani. BamBam ei ollut vastannut, ja hiljaisuus oli kertonut minulle, ettei hänkään tiennyt. "Kuule... eikö sinusta olisi vii-"
BamBam: Ei.
Minä: Mutta ethän sinä edes tiedä mitä olin kysymässä.
BamBam: Tiedänpä hyvinkin. Ei on ei.
Minä: Mutta -
BamBam: En aio jättää Yugyeomia.
Olin huokaissut syvään ja lakannut esittämästä kilttiä ja maanittelemasta häntä vaihtamaan mielensä. Jos hän halusi kuolla, sen kun.
Minä: Hyvä on. Miten vaan. Mutta älä enää keskeytä minua, kun puhun.
BamBam: Ei kiinnosta.
Minä: Voi kuule, kyllä kiinnostaa, usko pois.

Vähän ajan päästä...

Avasin silmäni ja pyyhin unihiekat pois niistä. Olin sittenkin nukahtanut omien ajatusteni pariin. Kauanko olin nukkunut? Käteni kopeloi vaistomaisesti housujeni etutaskua, kunnes muistin, ettei puhelimeni ollut siellä. En tiennyt missä se oli. Tyhmät rutiinit. Ne olivat ehkä joskus tehneet arjestani mielekästä ja sujuvaa, mutta ei enää. Lähes kaikki entinen tuntui menettäneen merkityksensä tässä paikassa. Raha oli vain paperia. Työ oli elämän tuhlausta. Millään niillä ei tuntunut enää olevan merkitystä...

Vasta kun huomasin jonkun oleellisen asian puuttuvan elämästäni, aloin arvostaa sitä mitä minulla ennen tätä hetkeä oli. Pidin vettä ja ruokaa aiemmin itsestään selvänä asiana, mutta nyt niiden puute kumosi aikaisemmat ajatukseni.

"Jinyoung?" Kuulin pienen karhean äänen pimeydestä, joka havahdutti minut ajatuksistani. Yugyeom.

"Onko kaikki hyvin?" kysyin huolissani. Sormeni etsivät taskulamppua ja löysivät sen Jacksonin oikean jalan lähettyviltä. Ryömin hänen luokseen varoen herättämästä muita, mutta jäin riittävän kauas hänestä, jotten saisi päälleni seuraavan yskänpuuskan bakteereja.

"Määrittele sana hyvin", Yugyeom kähisi. Aivoni joutuivat pinnistelemään saadakseen muodostettua hänen epäselvistä äännähdyksistään sanoja.
Napsautin valon päälle. Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä.

Yugyeom makasi maassa omassa veressään. Veri tulvi hänen avonaisesta suustaan, ja hän näytti tukehtuvan siihen. Hänen tummat silmänsä verestivät, ja hän katsoi minua anovasti, kuin rukoillen, että pelastaisin hänet.

Mutta minä tiesin.

Mikään ei pelastaisi häntä.

Hän oli kuoleman oma...