The Tunnel | got7

Luku 5: Jaebum

Jokin oli muuttunut. Minä olin muuttunut. Eli kaikki oli muuttunut.

Jokin niksahti aivoissani. Se riisti minulta inhimillisyyteni. Jäljellä oli enää yksi ajatus; kuinka selvitä hengissä? Useimmille vastaus oli ei mitenkään. Mutta minulle ei. Menisin vaikka miten pitkälle pelastaakseni oman nahkani.

Taskulamppu lojui siinä kohtaa, minne se oli tippunut entisen omistajansa kädestä. Siitä lähti kirkas valojuova, joka osoitti suoraan varjojen maalaamalle seinälle ja lattialle, joka täyttyi pikkuhiljaa tummanpunaisesta nesteestä. Metallinen haju saastutti jo ennestään ummehtuneen ilman.

Kuinka pitkälle olin valmis menemään itseni vuoksi? Äärettömyyksiin.

Oli kuin olisin kerjännyt tulla löydetyksi. Taskulamppu mahtoi näyttää suurelta valopallolta, joka leijui pimeydessä ja houkutteli saman lajin edustajia luokseni. Se oli kommunikaatioväline kaukana olevien sukulaisten kanssa, joilla viestiteltiin ja kerrottiin kuulumiset. Silti en voinut olla säikähtämättä (vaikka osasin odottaa sitä), kun pimeydestä ilmestyi esiin toinen ihminen, jonka tuloa en ollut kuullut. Elävä. Hengittävä. Todellinen.

Monen luksin valaistusvoimakkuudessa näin miehen kasvot, viimeistä piirtoa myöten. Valo sai miehen naaman kylpemään aavemaisen valkoisena, täydellisessä kontrastissa ympäröivien varjojen kanssa. Hän näytti hyvin riutuneelta, vaikkei tunneleissa vaeltelu ja nälkä olleet ehtineet vielä viedä hänen vahvan näköisiä lihaksiaan. Vaaleat hiukset laskeutuivat otsalle, jolla helmeili muutama hikipisara, suuret tummat silmät olivat apposen auki, ja suu oli vääristynyt omituiseen inhonsekaiseen irvistykseen.

Miehen varautunut katse vaelteli kasvoissani ja liukui siitä alaspäin pysähtyen käsiini, jotka olivat veren tahrimat. Saatoin miltei kuulla, kuinka hänen päässään olevat pienet kellot raksuttivat. Ihmettelin, miksei hän ollut vielä juossut pakoon.

Hän otti varovaisen askeleen eteen, ja minä ärisin kuin villipeto, joka suojelee poikasiaan saalistajilta. Tein varmaksi sen, että maassa lojuva ruumis oli minun. Hän vihollinen, joka oli tunkeutunut reviirilleni.

Sitten mies yllättäen nappasi taskulampun maasta, joka oli parin metrin päästä minusta, käännähti kannoillaan ja juoksi takaisin sinne suuntaan, josta oli tullutkin. Mokoma saasta. Pelkuri. Jänishousu.

Kops

Kops

Kops

Hänen loittonevat askeleensa kaikuivat käytävässä, ja näin valopallon, joka pieneni pienenemistään kaukaisuudessa, kunnes se katosi kokonaan. En ollut jaksanut lähteä sen syöpäläisen perään. Loppujen lopuksi sehän oli vain taskulamppu. Nyt jäin taas kahden kesken pimeyden kanssa.

Luontoäidin mukaan joskus vahvemmat syövät heikommat säilyäkseen hengissä mahdollisimman pitkään turvatakseen suvun jatkumisen. En poikkea kovinkaan paljoa niistä eläinlajeista, joissa emo taikka pesätoveri syö heikomman lajitoverinsa vaikkapa sen takia, ettei emo kykene ruokkimaan kaikkia poikasiaan. Minun syyni on myös hengissä pysyminen. Mahdottomissa olosuhteissa.

Vastoin ihmisluontoa...

Lajitoverin syöminen...

Yhtäkkiä se ei näyttänytkään niin houkuttelevalta. En pystynyt panemaan enää mitään suuhuni. Jokin esti minua. Tunsin sen jonkin nousevan pikkuhiljaa ylöspäin ruokatorvessani, polttelevan sisälläni. Tuttu tunne. Tiesin, etten pystyisi pitämään sitä sisälläni, joten käännyin ympäri ja annoin ylen. Kaikki, mitä olin suuhuni pannut, tuli ulos kertaheitolla.

Nyrpistin nenääni tuolle lemulle. Koko paikka ympärilläni haisi kuvottavalta, eikä minun tehnyt mieli jäädä odottelemaan kunnes pyörtyisin. En tiennyt nousisinko enää koskaan ylös...

Raahasin kehoani, joka heikkeni heikkenemistään, pois siitä kauheasta sotkusta, jonka olin saanut aikaan ja jota en toivottavasti joutuisi enää näkemään. Vilkaisin taakseni sinne, missä oletin ruumiin makaavan elottomana, turmeltuna. Youngjaen ruumiin.

Kaaduin polvilleni, jotka eivät jaksaneet enää kannatella painoani. Halusin vain jatkaa eteenpäin vihani sokaisemana, vailla päämäärää. Mutta oksentaminen oli vienyt voimani. Kuluttanut minut loppuun siihen pisteeseen, josta ei olisi enää paluuta. Ei paluuta.

Tuntui siltä, kuin olisin saanut päälleni vesiryöpyn, joka tukahdutti sisälläni kytevät liekit. Toivoa ei enää ollut. Kuolisin tässä paikassa yksin, kenenkään tietämättä. Taisteluni oli jo käyty. Ja voittaja julistettu. Viimeinen langanpätkä, johon olin yrittänyt viimeisillä voimillani tarttua, lipesi otteestani suistaen minut ikiaikaiseen pimeyteen..

Suljin silmäni ja luovutin. Antauduin kuolemalle, sillä en jaksanut enää taistella.

Irrotin pikkuhiljaa otettani tästä maailmasta siirtyen rajamaahan. Tältäkö tuntui kuolla? Se ei ol