The Tunnel | got7

Luku 2: Mark

Kops

Kops

Kops

Askeleeni kaikuivat kivilattialla, kun tunnustelin kädellä tietäni pilkkopimeässä käytävässä. Räpyttelin typertyneenä silmiäni, jotka eivät olleet vielä tottuneet ympäröivään mustuuteen. Ei ollut kulunut montaakaan minuuttia siitä, kun olin herännyt janoisena, kylmissäni ja ypöyksin jääkylmältä kivikovalta lattialla.

Ihmettelin, miten olin sinne päätynyt. Totuus oli, etten muistanut. Tuntui kuin muistini olisi hajonnut tuhansiksi sirpaleiksi, joiden liittämiseen yhteen, ja tapahtumien ketjun muodostamiseen tarvittaisiin oikean kokoinen pala. Minulta tuo pala oli kadonnut useammasta kohtaa muistiani jättäen aukon niihin kohtiin, joissa oli joskus ollut jotakin muistamisen arvoista.

Ihmisen muisti on kuin virtapiiri; jos yksi kohta rikkoutuu tai puuttuu, sähkö ei kulje. Tässä tapauksessa sähkön kulun estyminen vaikeutti huomattavasti asioiden muistamista. Muistikuvat luikahtivat pakoon sitä mukaan, kun niistä yritti pitää kiinni.

Turtuneet aivoni eivät olleet vielä lähettäneet signaalia muualle kehooni, joka saisi minut reagoimaan jollakin tavalla nykyhetkeen. En tehnyt mitään. Miksi olisi pitänyt nostaa tikkua ristiin, vaikka tiesin jo syvällä sisimmässäni, että olin jumissa pimeyden tyyssijassa?

Oli kuin olisin antanut itselleni kuolemantuomion sillä sekunnilla, kun tajusin, mihin suuntaan ajatukseni olivat kääntymässä. Olisiko parempi tappaa itseni, ennen kuin joku tulee ja tekee sen puolestani? En tiennyt, millaisen kuoleman kohtaisin. Nopean. Hitaan. Tuskallisen. Kaikki oli mahdollista.

Aloin tärisemään kauttaaltani päästä varpaisiin enkä pelkästään kylmästä, vaan myös sisälläni kytevästä pelosta, joka turrutti kaikki aistini nyt, kun aivojeni lamaannus alkoi hiipua, ja aloin käsittämään tilanteen todellisuudessaan. Minulta pääsi hysteerinen hihitys, joka purkautui huuliltani, ennen kuin ehdin estää, ja kaikui autiossa käytävässä kajahdellen ja kimpoillen seinistä.

Vedin syvään henkeä rauhoittuakseni, mutta sitä seurasi entistä rajumpi naurunpuuska. En tiennyt, mikä minuun oli mennyt. Olin niin šokissa. En voinut itselleni mitään. En yhtään mitään.

Vähän ajan päästä...

Makasin maassa mahallani poski kylmää maata vasten kuunnellen hiljaisuutta, jonka rikkoi ainoastaan sydämeni nopeat tikitykset. Katseeni oli suunnattuna lattiaan, vaikkei siinä ollut mitään katsomisen arvoista. Haistoin ummehtuneen mutta hienoisen suolaisen tuoksun, jonka aivoni rekisteröivät veden hajuksi. Vettä.

Tuntui ikuisuudelta, kun aivojeni pienet hammasrattaat lähtivät pyörimään ja minulla naksahti. Vettä!

Nousin seisomaan ja oioin t-paitani suoraksi. Paita oli joskus ollut valkoinen ja siinä oli haalistunut teksti, joka oli yhteen sulautuneiden kirjainten sekamelskaa, eikä saanut mitään selvää, mitä siinä oli joskus lukenut.

Lähdin kävelemään pehmein askelin pois siitä suunnasta, josta olin tullut. Tunnustelin taas seiniä varmuuden vuoksi, etten törmäisi yllättäen mihinkään, tai kompastuisi lattialla oleviin epätasaisuuksiin. En ollut ollut tunnelissa vielä kovinkaan pitkää aikaa, mutta se tuntui ikuisuudelta, kuten jokainen minuutti. Pimeys oli teroittanut muut aistini, sillä näkökyvystäni ei ollut paljoa hyötyä, vaikka olin alkanut erottaa heikkoja ääriviivoja, joiden arvelin olevan tunnelin seiniä. Yhtäkkiä vasemmanpuoleinen käteni kauhaisi tyhjää, ja tajusin seinän loppuneen siihen paikkaan.

Siristelin silmiäni, ja koin hämmästyksen; olin saapunut kahden tunnelin risteykseen, josta toinen tunneli jatkui kummallakin puolellani suorana ja päättyi pimeyteen. Käytävä, jota pitkin oli kävellyt, päättyi seinään vajaan kolmen metrin päässä edessäni.

Valitsin summamutikassa suunnan ja käännyin vasemmalle johtavaan tunneliin. Se oli virhe. Kun olin kävellyt hyvän matkaa, tunsin, miten kengänpohjani alkoivat tuntua märiltä. Vettä. Suolaista vettä. Sieltä se haju oli tullut. Miksi täällä oli niin paljon vettä? Mieleeni hiipi mielikuva veden täyttämistä tunneleista, joissa taistelin voimakasta virtaa vastaan. Mutta se virta kiskaisi minut pinnan alle, tukahdutti minut...

Kielsin itseäni ajattelemasta sitä. Se ei auttaisi minua ollenkaan. Ei nyt, kun pää oli yritettävä pitää kylmänä. Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä toiseen suuntaan ja jatkaa matkaa eteenpäin.

Vaikka en havainnut sitä heti silmilläni, tunsin jonkun läsnäolon.

Epämääräinen hahmo pimeydessä...

Epäilemättä kuolema, joka oli tullut luokseni viedäkseen minut mukanaan minne sitten ikinä viekin.

Se seisoi muutaman metrin päässä ja kuroi välimatkaamme umpeen...

En pystynyt peloltani liikahtamaankaan...

Oli aika...

Loppuni oli lähellä...