The Tunnel | got7

Luku 12: Jinyoung

Mitä sinä oikein salaat minulta, Jackson? Esitin tuon kysymyksen ääneen hänelle, kun lähdimme kävelemään pois tunnelista, jossa lemusi kuolemalta väkeämmin kuin muualla. Olimme ottaneet taskulampun mukaamme, jotta näkisimme eteemme kulkiessamme.

Jackson ei vastannut. Hän oli kuin ei olisi kuullutkaan kysymystä. Sen sijaan hän sanoi: "Käännymme tästä." Ja niin me teimme. Oikealle johtavaan tunneliin. Ihan niin kuin sillä olisi enää väliä. Minulla ei ollut aavistustakaan missä oli pohjoinen ja missä etelä. Tai mikä tunneli oli mikäkin.

Vähän ajan päästä...

"Tuota... minne me olemme oikein menossa?" kysyin, kun olimme kävelleet niin kauan, että jalkoihini sattui tavallista enemmän. Jalkani olivat muutenkin jo heikot.

"Kohta näet. Pian perillä", Jackson tyynnytteli. Perillä? En tiennyt, että täällä oli jäljellä paikka, jonne voisi päästä perille. Panin merkille hänen ilmeensä, joka näytti aivan siltä kuin hänellä olisi ollut nenänsä alla pari haisevia sukkia. Mutta samalla hän näytti myös pirteältä. Liiankin pirteältä.

"Voisimmeko pitää pienen tauon? Olen ihan voimaton", kysyin häneltä parin minuutin kuluttua, kun lihakseni huusivat ja alkoivat pistää hanttiin. Jackson nyökkäsi ja istahdimme alas.

Hänen hajamielinen katseensa vaelteli seinissä, lattialla, toisin sanoen kaikkialla paitsi kasvoissani. Aivan kuin hän olisi tahallaan yrittänyt vältellä katsettani.

"Joko kerroin sinulle tarinan jäniksistä ja verenhimoisesta ketusta?" Jackson sanoi yllättäen.

"Ikinä kuullutkaan", vastasin hämmentyneenä. Miksi hän halusi kertoa minulle tarinoita, joita olimme viimeksi kuulleet päiväkoti-ikäisinä?

"No minäpä kerron. Olen itse vähän muokannut alkuperäistä kertomusta", hän sanoi edes kysymättä minulta, halusinko kuulla mokomaa tarinaa. "Oli kerran verenhimoinen kettu, joka oli kokenut hirvittävän tappion jänisperheelle, joka asui aivan metsän reunassa, reviirien tuntumassa. Se koki tappion nöyryyttäväksi." Pyörittelin silmiäni, mutta Jackson ei joko nähnyt sitä tai ei välittänyt.

"Se alkoi salakavalasti hyökkäämään jänisten kimppuun, tappoi ne yksi kerrallaan mitä julmimmin tavoin. Joka yö katosi yksi jänis. Tätä jatkui niin kauan, kunnes jäljellä ei ollut enää kuin yksi ja viimeinen jänis. Viimeisestä uhrista kaikki tappamisen ilo irti", Jackson sanoi synkästi hymyillen. Mietin hänen tarinaansa.

"Mikseivät ne jänikset lähteneet muualle?" kysyin. "Eihän siinä ole mitään järkeä!"

"Ehkä ne eivät pystyneet", Jacksonin ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, mutta se sai kylmät väreet kylkemaan kehoni läpi. "Älä mieti liikaa, jänis. Ne ovat pelisäännöt."

Jänis? Pelisäännöt?

Sitten valot sammuivat.

Tuli pilkkopimeää.

Käännyin katsomaan Jacksonia, mutta silmieni verkkokalvo ei pystynyt tarkentamaan oikein mihinkään, kun valoa ei tullut sisään riittävästi. Jostain kumman syystä minua alkoi pelottaa. Vai oliko tämä vain pilaa?

"Park Jinyoung... et ole viimeinen, mutta halusin tappaa sinut omin käsin", Jackson kuiskasi hiljaa, mutta se kantautui hiljaisuudessa korviini yhtä kovana kuin hän olisi sanonut sen korvani juuressa.

Yhtäkkiä tuntui kuin ilman lämpötila olisi laskenut monta astetta. Tunsin viileyden ihollani. Kumpikaan ei liikahtanut. Maailma oli pysähtynyt. Minun maailmani oli pysähtynyt. Pelkäsin hänen kuulevan sydämeni, joka hakkasi rinnassani tuhatta ja sataa.

Miten niin viimeinen? Tunsin suistuvani ikiaikaiseen pimeyteen, kun tajusin, mitä hän tarkoitti.

Jackson oli pelintekijä.

Ja oli koko ajan meidän keskuudessamme...

Yksi meistä...

"Mitä tarkoitat?" kysyin esittäen mahdollisimman hämmentynyttä yrittäen voittaa itselleni aikaa.

"Et sinä ole noin tyhmä, Park Jinyoung", Jackson sanoi, ja hänen äänensä koveni. "Vihdoin saan vaientaa sinut, paskapää."

Vasta silloin tajusin, että loppuni oli tullut. En halua kuolla en halua kuolla en halua kuolla. Todellinen matkani alkaisi vasta nyt ja kiertäisi samaa kehää niin kauan, kunnes en kestäisi enää.

Mietin, mitä hänen kätensä olivat tehneet, silmänsä nähneet, korvansa kuulleet. Miten hänen kätensä olivat täyttyneet viattomien verestä, silmät nähneet paljon tuskaa, ja korvat kuulleet huutoja, kuolemanääniä. Mutta se kaikki... ei ollut vaikuttanut häneen mitenkään. Ei mitenkään. Hän seisoi siinä murtumattomana, voittamattomana. Hän oli tunteeton ja kylmäverinen, jonka suonissa virtasi tappajan veri. Se oli hänen aseensa - mutta myös heikkoutensa. Vai voiko hänen kaltaisellaan murhaajalla olla heikkouksia?

Tunsin pakokauhun ottavan vallan kehostani. Järkeni kiljui ja vaati minua pakenemaan, mutta lihakseni eivät totelleet. Ne olivat lamaantuneet kauhusta.

Ja sitten Jackson hyökkäsi kimppuuni.