Stalker L.S

One

Tässä tarinassa on nyt sitten skipattu vuosi eteenpäin.

Louis

Muistan yhä sen päivän. Sen hirveän päivän kun sain puhelun töihin. Sen puhelun joka sai minut pois tolaltani.

Flash back

"Louis!"

"Mitä?"

"Sun puhelin soi!" Kuului Johnsin ääni takahuoneesta. Olin itse juuri tiskillä enkä millään viitsisi lähteä hakemaan kännykkääni, tuskin se mitään tärkeää olisi.

"Tuon sen sinne!" Kuului hetken kuluttua kun en vastannut.

"Tossa." John sanoi ojentaen kännykkäni minulle, kun oli päässyt luokseni. Nappasin kännykän tuon kädestä ja katsoin soittajan nimen. Niallin nimi välkkyi näytöllä. Mitä helvettiä nyt taas.

"Asias oli?" Vastasin.

Toisestapäästä ei kuulunut hetkeen mitään, ja olin jo lyömässä luurin korvaan kun kuului äänekäs niiskaus.

"Niall mitä on tapahtunut? Miks sä itket?" Huolestuin kun toinen oli alkanut aivan yhtäkkiä itkemään.

"Louis. Mä mä o oon niin pahoil pahoillani." Niall änkytti.

"Niall sä alat todella huolestuttaa mua. Mitä tapahtui?" Yritin pysyä rauhallisena tivatessani vastauksia blondilta, joka tuntui olevan jonkinlaisessa shokissa.

"Lo Lo Louis."

"Mitä Niall?! Kerro jo!" Huusin kun turhauduin Niallin takelteluun.

"HARRY ON KUOLLUT!" Niall vinkaisi ja alkoi taas itkeä kovaäänisesti.

"Mi mitä? Mut eihän se voi olla mahdollista. Niall ethän sä pilaile? Tän täytyy olla joku sun ja Zaynin huono pila." Vakuuttelin lähinnä itselleni. "Niall sano et tää oli vitsi."

"Louis mä oon niin pahoillani..." Niall itki ja rymähdin polvilleni maahan. Puhelin kolahti lattialle ja kyyneleet täyttivät silmäni. En voinut uskoa tätä todeksi. Nyt Harry oli ihan oikeasti kuollut. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Elämäni rakkaus oli ikuisesti poissa.

End of flash back

Se muisto sai yhä edelleen kyyneleet silmiini. En ollut vieläkään päässyt yli Harrysta, enkä tulisi koskaan pääsemäänkään. En halua edes yrittää. En edes voisi, sillä Harry vei sydämmeni mukanaan hautaansa.

Miksikö sitten olen yhä elossa näin vuoden jälkeen?

En edes tiedä. Mikään keino ei ole vienyt henkeäni. Uskokaa tai älkää, olen yrittänyt ja monesti. En vain saa itseäni hengiltä.

Ovikellon sointi keskeyttää ajatusteni kulun ja laahustan ovelle. Avaan oven ja niinkuin arvata saattoikin sen takaa paljastui Liam.

Liam astelee tottuneesti sisälle sotkuiseen asuntooni, kun väistän tuon tieltä.

"Miten sulla on mennyt?" Tuo kysyy kuin ei muka jo tietäisi vastausta.

"Miks edes kysyt? Sitä samaa paskaa tää on niinkuin ennenkin. Sitäpaitsi kysyit tota samaa eilen ja edellispäivänä ja kaikkina niitä edeltävinäkin." Selitin huitoen käsilläni ilmaa turhautuneena.

"Se ei silti tarkoita sitä ettei sulla voisi olla tänään parempi päivä. Ootko sä syönyt tänään mitään?" Liam kysyy astellessaan keittiöön niinkuin tuo on tehnyt jo ikuisuudelta tuntuneen ajan. Tätä tämä minun elämäni on nykyään. Samat asiat toistuvat päivästä toiseen.