Stalker L.S

Ten

Louis

Tunsin mahanpohjassani hassuntunteen kun putosin. Ilmavirta humisi korvissani. Toivoin todella etten putoaisi asfaltille, sillä jos niin kävisi tiesin kuolevani siihen. Puristin silmiäni kiinni kun lähestyin maata ja toivoin parasta. Kuului vain kolaus kun tömähdin maahan. 

En kumminkaan tuntenut kipua, mutta kun avasin silmäni en myöskään nähnyt mitään. Ojensin käsiäni eteenpäin ja tartuin johonkin muoviseen heittäen sen pois naamaltani. Nousin istumaan ja totesin arvioineeni oikein, sillä olin pudonnut suoraan talon vieressä olevaan aukinaiseen suureen roskikseen. Nousin varoen täriseville jaloilleni ja kiipesin roskiksen reunan yli maahan ja juoksin metsän suojiin. Juoksin niin pitkään polkua pitkin että olin varma siitä ettei Cody ollut ehtinyt perääni. Toivoin todella että tuo luulisi minua vaikka kuolleeksi ettei tuo ainakaan yrittäisi etsiä minua mistään. 

Vaihdoin juoksuni kävelyksi ja jatkoin rauhallisesti edeten matkaani kalliolle päin. Metsäpolku oli yöaikaan vielä vaikeampi kulkuinen kuin päivällä, sillä en nähnyt kunnolla eteeni, jonka takia kompuroin melkein jokaiseen kiveen ja kantoon. Kun lopulta lensin naamalleni keskelle polkua tajusin vihdoin kaivaa kännykän taskustani ja laittaa siitä taskulampun päälle. Nousin ylös  maasta ja jatkoin matkaani taskulampun valon varassa. 

Loppumatka meni paljon helpommin kun näin eteeni edes jotenkin ja sen ansiosta olinkin päässyt suht koht nopeasti perille. Istahdin kallion reunalle ja nostin katseeni taivaalla loistaviin tähtiin. Kyyneleet löysivät taas tiensä silmiini. Minulla oli niin ikävä Harrya.

"Harry. Mä toivon että Cody valehteli, mulle ja sä olet siellä jossain. Mä en toivo muuta sen enempää tällä hetkellä, kun että sä olet oikeasti elossa. Ihan sama missä sä oot kunhan mulla vaan on mahdollisuus nähdä sut. Edes vilaukselta." Juttelin taas tähdille, kun takaani metsästä alkoi kuulua askelia. Nousin äkkiä ylös ja piilouduin nopeasti ensimmäisen puskan taakse minkä näin ja jäin odottamaan, sitä kuka ikinä sieltä tulisikaan. 

Metsän varjoista astui esiin hahmo. Hahmo pälyili ympärilleen ja toivoin ettei tuo ollut kuullut minua. Lopulta mies istahti kalliolle siihen mistä olin juuri noussut. Mies veti polvensa kiinni rintakehäänsä kietoen kätensä niiden ympärille. Hetken kuluttua kuulin kuinka mies oli ilmeisesti alkanut itkeä. Hetken epäröinnin jälkeen päätin nousta piilostani ja mennä katsomaan mikä tuota oikein vaivasi. Mies ei vaikuttanut huomaavan minua ennen kuin istahdin tuon viereen. 

Mies hätkähti hieman säikähtäessään minua ja liikahti nopeasti pois päin minusta.

"Ei sun mua tarvitse pelätä." Sanahdin hiljaisella äänellä ja mies selvästi rentoutui hieman kuullessaan ääneni. Istuimme hetken hiljaa jos miehen satunnaisia niiskauksia ei laskettu. "Mikä sulla on?" Kysyin lopulta hiljaa kun kyllästyin hiljaisuuteen ja käänsin katseeni ensimmäistä kertaa miehensuuntaan. Miehellä oli pitkät noin olkapäille asti ulettuvat kiharat hiukset, tuon kasvon piirteissä oli jotain hyvin tuttua mutten tunnistanut mitä. Mies käänsi mys katseensa suuntaani ja lopulta päädyimme tuijottamaan toisiamme silmiin. Miehellä oli kauniit smaragdin vihreät silmät.

"Mä, mä en tiedä itsekkään. Kaikki on vaan jotenkin niin sekavaa. Mä epäilen että mulle valehdellaan koko ajan." Mies puhui lopulta matalalla äänellään. Hetken oli taas hiljaista kun tuijotin miehen kyyneleistä kimaltaviin silmiin. 

"Sä näytät jotenkin tutulta ollaanko me tavattu jossain aiemmin?" Totesin lopulta kun en enää kestänyt sitä tosiasiaa että miehessä oli jotain niin tuttua. 

"En usko. Mä en oo liikkunut hirveesti ulkona lähiaikoina ja jos oon niin on ollut yö ja oikeastaan yhtä pimeää kuin nytkin." Mies mumisi. Minusta tuntui siltä kuin tuo ei kertoisi minulle koko  totuutta. Olimme taas hiljaa kumpikin miettien omia asioitaan, kunnes yhtäkkiä tajusin ketä tuo muistutti.