Stalker L.S

Two

(Nk tuntematon)

Kävelen taas tutulla kadulla kohti jo liiankin tutuksi tullutta taloa. Olen matkalla hänen luokseen. Taas. On jo pimeää ja kadut olisivat hyvinkin pelottavia ellen olisi tottunut jo hienoiseen jännitykseen päivittäin. Tähdet loistavat kirkkaasti kilpaa kuunvalon kanssa. Vain himmeät katuvalot valaisevat tietäni ja ehkä kuu myös osittain.

Saavun talon pihalle ja kurkistan ikkunasta vain huomatakseni hänet tvn vieressä. Hän on yhä yhtä murtuneen näköinen kuin eilenkin. Hänen hiuksensa ovat takussa, silmien alla on suuret pussit ja miehen leukaa koristaa hienoinen parransänki. Hän on silti yhtä kaunis kuin aina. Jos voisin ryntäisin hänen luokseen ja suutelisin häntä kertoen kaiken olevan hyvin. Mutten voi.

Tuijotan tuota enkeliä kunnes tuo sammuttaa tvn ja valot matkaltaan makuuhuoneeseen. Kuulen kuinka ikkuna kolahtaa jossain päin taloa auki ja kierrän läheiseen metsään tarkkaillen auenneen ikkunan suuntaan.

Hän ilmestyy ikkunaan. Hän katsoo taivaalle ja puhuu tähdille, niinkuin aina ennen nukkumaan menoa. Otan riskin ja menen lähemmäs metsän suojissa että kuulisin edes jotain siitä mitä tuo puhuu.

"Harry tule takaisin kotiin. Mä en selviä ilman sua. Mun sydän kuuluu yhä sulle. Rakastan sua." Hän puhuu surullisella äänellään.

Käännyn hiljaa ympäri ja lähden kävelemään polkua pitkin syvemmälle metsään kadoten lopulta kokonaan sen pimeyden suojiin.

Louis

Herään taas aamulla. Mikä sääli. Aamuaurinko paistaa ärsyttävästi silmiini sälekaihtimien välistä, jotka olin ilmeisesti unohtanut sulkea illalla.

Nousen ylös ja laahustan keittiöön. Laitan kahvin keittymään ja palaan makuuhuoneeseeni vain vetääkseni päälleni mustat kuluneet lökärit ja mustan hieman liian ison hupparin. Harryn hupparin. Jotenkin ihmeellisesti Harryn ominais tuoksu on pysynyt vielä muutaman pesun jälkeenkin kankaassa ja pidin siitä paljon.

Palaan keittiöön ja otan taas tupakka askin ja sytkärin pöydältä jonka jälkeen suunnistan terassille. Päätän tällä kertaa kiivetä katolle aamu röökille.

Istun katonharjalle aamuauringon lämmittäessä mukavasti hupparini tummaa kangasta vielä hieman viileässä kesäkuun aamussa. Otan askista yhden syöpäkääryleen ja vien sen tottuneesti huulteni väliin. Lämmitän sytkäriä hetken kämmenissäni ennenkuin se suostuu toimimaan ja sytytän käärön pään palamaan. Vetelen rauhassa savua henkeen ja olen pudota katolta pelästyessäni ystäväni ääntä.

"Sun ei pitäis polttaa Louis. Se ei tee hyvää sun terveydelle." Liam huikkaa maasta.

"Tiedän." Huokaisen.

"Tuutko kenties avaamaan oven mulle?" Liam huhuilee ja heitän jalkani reunan yli pudottautuen tottuneesti terassin kaiteen päälle seisomaan, josta hyppään terassille. Vaellan kämppäni läpi etuovelle ja avaan sen Liamille.

"Mikä vointi tänään?" Liam kysyy ensimmäisenä asuessaan eteiseen.

"Huono. Nukuin taaskaan tuskin yhtään. Ja mä oon taas itkenyt suurin piirtein koko yön." Kerron vähän jopa häpeissäni. "Plus se että oon varmaan tulossa hulluksi." Jatkan ennen kuin Liam ehtii avata suutaan.

"Miten niin oot tulossa hulluksi?" Liam kurtistaa kulmiaan ja seuraa minua keittiöön, jossa lasken kaksi kuppia pöydälle ja kaadan molempiin kahvia työntäen toisen Liamille.

"Ensinnäkin mulla on melkein aina sellainen tunne, että joku tarkkailee mun jokaista liikettä vaikkei täällä talossa ole ketään muita ja mä olin näkevinäni jonkun tumman hahmon menevän tonne läheiseen metsään mun pihalta eilen illalla." Kerron istuen pöydän viereen siemailemaan aamukahviani.