Stalker L.S

Nine

Louis

Joskus elämä ei vain ollut reilua. En ymmärrä miksi juuri silloin kun kaikki tuntuisi olevan hyvin, elämä päättääkin yhtäkkiä viedä sen pienenkin onnen pilkahduksen pois. Sen pilkahduksen, josta pidät kiinni kynsin ja hampain. Sillä et halua vajota takaisin loputtomaan pimeyteen. Mutta silti se pieni valo  viedään sinulta väkisin repimällä. Kun lopulta joudut luovuttaneena antamaan periksi ja päästämään ottesi irti siitä kaikkein rakkaimmasta, elämä vain nauraa sitä suloisen katkeraa nauruaan.

Jostain syystä elämä päättää kiusata sinua enemmän ja tuoda sitä valon pilkahdusta lähemmäs. Elämä tarjoaa viemäänsä takaisin mutta aina kun melkein yletät siihen vie elämä sitä kauemmas.

Lopulta kun olet luovuttanut jo kaiken suhteen ja olet matkalla kuoleman valtakuntaan viikatemiehen saattamana, silloin, juuri silloin on se valo josta pidit kiinni kasvanut suunnattoman suureksi ja rimpuillut itsensä vapaaksi elämän otteesta. Valonpilkahdus palaa luoksesi vahvempana ja kirkkaampana kuin koskaan, mutta onko silti jo liian myöhäistä? Liian myöhäistä jatkaa elämää. Onko jo liian myöhäistä vetää itsensä irti viikatemiehen kylmistä kynsistä? Vai pitäisikö yrittää vielä kerran? Vielä yhden ainoan kerran?

Pudistelin päätäni ja pyyhin pois kyyneliäni, nousten viimeinkin ylös sohvalta. Ei ollut mitään järkeä olla tähän aikaan hereillä ja itkeä silmiä päästä jonkun typerän unen takia.

Typerä, jep juuri sellainen se oli, sillä ei olisi mitään mahdollisuutta, että niin kävisi oikeassa elämässä. Mutta eikö se muka ole unien tarkoitus? Unista ei kuulu tulla totta ja onneksi niin ei käy ainakaan usein, riippuen tietysti unesta enhän minä nyt painajaisten haluakkaan toteutuvan.

Ei näissä minun ajatuksissani ole taaskaan mitään järkeä, mietein kävellessäni eteiseen. Olin nimittäin päättänyt lähteä käymään ulkona kävelemässä, hermosavutkin olisi ihan aiheellista vetäistä.

Vedin lenkkarit jalkaan ja takin päälle, suunnaten sitten viileään syysyöhön. Lähdin kävelemään katuvalojen valaisemia katuja tutulle metsälle päin josta polkua pitkin pääsisin kalliolle. Matka kalliolle ei ollut mikään lyhyin mutta ehtisinpä ainakin tuhota muutaman tupakin matkani varrella. Kaivoin tupakkiaskin ja sytkärin taskustani, jonne ne olivat viimeksi epähuomiossa jääneet. Nappasin askista yhden syöpäkääryleen vieden sen huulteni väliin ja sytytin sen päädyn alkaen sitten vetää savua keuhkoihini.

Tiesin kyllä hyvin tupakoimisen riskit, muttei minua vain kiinnostanut. Minulle oli aivan sama kuolisinko tuberkuloosiin tai johonkin muuhun syöpään. Kaikkihan loppujen lopuksi kuolevat joko ennemmin tai myöhemmin.

Olin aivan huomaamattani saapunut oikoreitin alkupäähän josta pääsisin metsään. Kuja oli pilkkopimeä ja muutenkin karmivan oloinen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kävelin tätä katua yöaikaan. 

Kylmät väreet vierivät pitkin selkääni kun etenin kujalla. Tunnelma oli kuin siinä kauhuleffassa jota katsoin aiemmin ja aloin pikkuhiljaa todella katua, että olin katsonut sitä, sillä kaikki kohtaukset siitä palasivat selkeinä aivoihini mitä kauemmin vietin aikaani sillä kujalla.

Huomasin tupakkini olevan jo lopussa ja pudotin sen maahan tallaten sen sammuksiin. Kaivoin askin taskustani ja otin sieltä uuden, sillä nyt jos milloinkaan sitä tarvitsin. 

"Hei! Pätkä heitä yks rööki!" Olin pudottaa koko hiton askin maahan kun säikähdin ääntä. Kujalle oli yhtäkkiä ilmestynyt, joku mies ainakin äänestä päätellen. En nähnyt henkilön kasvoja sillä tuolla oli huppu päässä ja kujalla oli aivan pimeää. Henkilö käveli minua kohti hitain ja raskain askelin. Kuunvalo kajasti varjoja pimeälle kujalle luoden aavemaisen pelottavan tunnelman kun mies yhä käveli suuntaani.