BTS ONESHOTS (FIN)

minjoon - melancholy

Harmaat sadepilvet peittivät taivaankannen ja pulleat sadepisarat putoilivat laiskasti alas. Kello lähenteli yhdeksää, ja viimeisetkin ihmiset kiirehtivät lämpien kotiensa suojiin sateenvarjojen alla. Katuvalot loistivat keltaisina harmaassa maisemassa, ja autojen punaiset jarruvalot valaisivat märkää asfalttia. Kerrostaloalueen asuntojen ikkunoista loisti lämmintä, keltaista valoa, joka kannusti ohikulkijoita kiiruhtamaan kohti omia, kotonaan odottavia valoja.

Eräällä tyhjällä kadulla sen viimeinen kulkija kiristi vauhtiaan punaisen sateenvarjonsa alla. Hänen mustat tennarisa olivat läpimärät, ja vaaleansinisten farkkujen lahkeet olivat ohi ajaneiden autojen renkaiden jättämien roiskeiden peittämät. Valkoiset kuulokkeet korvillaan hän hymisi hiljaa, toinen käsi takin taskussa toisen kannatellessa sateenvarjoa hänen päänsä yläpuolella. Hän ylitti tien, ja hymyili hieman alakuloisesti ajatuksissaan. Vesisade sai aina olon melankoliseksi, surumielikseksi ja hauraaksi. Pitkin askelein hän harppoi kohti kerrostalon alaovea. Viimeisten askeleiden aikana hän laski sateenvarjonsa alas, ja ravisteli vedet sen pinnalta.

Rappukäytävä oli tyhjä, ja Namjoonin askeleet kaikuivat seinistä hänen kiivetessään portaat toiseen kerrokseen. Hän pysähtyi tummasta puusta valmistetun oven taakse, ja kaivoi kilisevät avaimet taskustaan.
Astuttuaan sisään hän asetti sateenvarjon nojaamaan seinään oven viereen, ja avasi beigen, polviin asti ulottuvan takkinsa napit. Namjoon otti harmaan kaulahuivinsa kaulastaan ja kumartui avaamsaan tennareiden nauhat.
Hän otti kuulokkeet pois korvistaan seistyään paikallaan hetken, odotellen kappaleen loppumista. Rauhallinen musiikki vaihtui asunnon hiljaisuuteen ja tuttuihin ääniin. Kello tikitti vanhaan, tasaiseen tahtiinsa, ja Nero naukaisi jossain.

Namjoon astui olohuoneeseen käytyään vaihtamassa ulkona kastuneet vaatteensa kuiviin. Sohvalla istui Jimin, hiljaa silmät kiinni ja kuulokkeet päässään, silittäen valkeaa kissanpentua hitaasti. Pieni hymy kohosi Namjoonin huulille, ja hän käveli hiljaa sohvan luo istuen poikaystävänsä vierelle. Jimin avasi silmänsä, ja käänsi katseensa Namjoonia kohti. Hänen silmänsä hymyilivät jo ennen huulia, ja hän painoi suukon Namjoonin huulille.
Jimin otti kuulokkeet korviltaan.
"Hei", hän sanoi melkein kuiskaten, kuin peläten rikkovansa hetken.
"Hei", vastasi Namjoon hiljaa, katsellen Jiminiä.
He istuivat siinä, katsellen toisiaan, kuin odottaen että jotain tapahtuisi. Molempien aistima melankolia kuitenkin leijui ilmassa, eikä sillä ollut aikomustakaan haihtua pois.

Hiljaa ja hitaasti Jimin painautui lähemmäs Namjoonia, ja nojasi päätä tämän olkapäähän.
"Sulla kans?", hän kysyi.
"Mmh", Namjoon hymähti vastaukseksi. He olivat olleet niin kauan yhdessä, että sateen mukaan tuoma melankolia oli jo tuttua molemmille. Surumielinen, energiaa imevä tunne oli kuin ilmassa leijuva tumma pilvi, joka oli vain heidän yläpuolellaan. Se varjosti heidän mieliään kuin pilvi, joka peittää auringon. Värit muuttuivat sävyltään tummemmiksi ja haaleimmiksi, ihmisten äänet kuulostivat liian kovilta korvissa, ilma muuttui kylmemmäksi ja kiven kaltainen möhkäle painoi rintakehää kokoon. Normaalisti nopeatempoinen musiikki muuttui rauhalliseksi, surulliseksi. Kappaleet eivät enää kertoneet rakkaudesta, kauneudesta, onnesta ja lupauksista, vaan surusta, jättämisestä, pettämisestä ja kyyneleistä.

Olohuoneessa oli päällä vain pöytälamppu, joka valaisi huonetta heikosti. Televisio oli kiinni, ja sen näyttö kiilsi mustana. Verhojen raosta heijastui se heikko valo, ja sadepisarat liukuivat ikkunan pintaa alas, kohti sitä hetkeä, kun sen muoto murtuu ja se liittyy samaan lammikkoon muiden hajonneiden kanssa. Namjoon ja Jimin kuuntelivat toistensa hengitystä; se oli rauhoittavaa. Huone oli niin hiljainen, että oli melkein mahdollista kuulla toisen sydämen rauhallinen syke. Sadepisarat ropisivat ikkunaan, ja kello tikitti tasaiseen tahtiin eteenpäin, jatkaen matkaansa sinnikkäästi sekunnista toiseen, aina minuutteihin ja tunteihin asti.

"Voinko mä laittaa musiikkia?", Jimin kysyi hiljaa määrittelemättömän ajan jälkeen. Namjoon nyökkäsi, ja Jimin kurkotti hetkeksi pois toisen kainalosta puhelimelleen. Hiljainen musiikki täytti huoneen ja lopulta huoneiston, se valtasi jokaisen nurkan ja kolosen. Jimin painautui lähemmäs Namjoonia, ja siirtyi hänen syliinsä. Namjoon kietoi kätensä hänen ympärilleen, ei omistavan tiukasti, muttei löyhästikään. Hän piteli Jiminiä sylissään, ja lauloi hiljaa kappaleen mukana silmät kiinni. Olo oli turvallinen, lämmin ja pehmeä, ja tumma melankolinen pilvi haalistui aavistuksen.
Sydän keveni, laulut lauloivat toiveiden sirpaleista, epätoivoisista haaveista ja särkyneistä hetkistä.

Melankolinen musiikki täydentää melankolista tunnelmaa, tekee sitä kokonaisen, kokonaisvaltaisen, ja se vie mukaan. Puhelimen kaiutin toisti kappaleita, tarinoita satuttamisesta ja haavoista, kuolemasta ja siitä mitä se jätti jälkeensä.

Jimin ja Namjoon istuivat sylikkäin sohvalla aina siihen hetkeen asti, kun aurinko laski sadepilvien takana, siihen hetkeen asti kun kuu nousi ja koristi hopeallaan sen puolen pilvistä, jota he eivät nähneet. He pyyhkivät toistensa kyyneleet ja vaihtoivat hitaita, hauraita, suolaisia suudelmia.

oloni on hieman melankolinen, kuten huomata saattaa :")