BTS ONESHOTS (FIN)

minjoon - home

[jm p.o.v]

Juna hidasti vauhtiaan lähestyessään laituria. Jimin seisoi malttamattomana ovien takana, odottaen niiden aukeamista jotta hän voisi juosta ulos.
Hän oli käynyt tapaamassa vanhempiaan, ja viettänyt lapsuuskodissaan viikon. Nyt hän oli palaamassa takaisin kotiin kihlattunsa luokse. Ikävä oli ainakin Jiminin puolelta ollut kova, vaikka viestejä oli vaihdeltu ja puheluita soiteltu päivittäin.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen juna viimein pysähtyi kokonaan, ja ovet aukesivat sihahtaen. Jimin nappasi matkalaukkunsa vetokahvasta kiinni, ja astui ripeästi ulos junasta. Tarve liikkua oli melkein liiankin voimakas, sillä hän oli kompastua omiin jalkoihinsa. Päästyään turvallisesti asemalaiturin vakaalle maaperälle, Jimin alkoi etsimään Namjoonia, joka oli luvannut tulla hakemaan häntä. Namjoonin pitäisi olla helposti löydettävissä, sillä hän oli pitkä. Asiaa toki hieman vaikeutti se, että Jimin itse oli hieman keskivertoa lyhyempi. Jimin ei kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan tanssijan tottuneet jalat nostivat hänet seisomaan varpaiden varaan. Siten hän näki pitkänhuiskean miehen, joka tutki väkijoukkoa päiden yläpuolelta, aivan kuin etsien jotakuta.

[nj p.o.v]

Namjoon seisoi asemarakennuksen vieressä, ja seurasi ihmisten purkautumista juuri saapuneesta junasta. Hän odotti yhtä tiettyä henkilöä, jonka oli määrä palata kotiin kyseisellä junalla. Hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän näki kihlattunsa seisovan varpaillaan ihmismassan keskellä. Hän nosti kätensä vilkutukseen, ja näki hymyn leviävän tanssijan huulille. Hetkeksi lyhyt blondi katosi ihmisten joukkoon, mutta ilmestyi pian joukon reunoille kävellen kohti Namjoonia niin nopeasti kuin perässävedettävän matkalaukun kanssa pääsi.

Ei kestänyt kauaa, että Namjoon tunsi pienen kehon painautuvan omaansa vasten. Hän kietoi kätensä Jiminin ympärille, ja rutisti kihlattuaan lähemmäs itseään. Lämmin tunne valtasi hänen kehonsa, kun hän tunsi Jiminin hautaavan kasvonsa hänen paitaansa, yrittäen päästä niin lähelle kuin mahdollista.
"Mulla oli ikävä sua", Namjoon sanoi hiljaa Jiminin hiuksia vasten.
"Niin mullakin sua", vastasi Jimin hymyillen hennosti.

[authors p.o.v]

Jimin kohotti kasvonsa ylös, ja katsoi Namjoonia silmiin. Namjoon ei voinut vastustaa toisen kauniita silmiä, vaan painoi lyhyemmän pehmeään suudelmaan. Aika tuntui pysähtyvän, kun Jimin tunsi huulet vasten omiaan. Viikko tuntui vuosien pituiselta ajalta, kun ei voinut olla lähellä häntä, jota kaikkein eniten ikävöi.

Hitaasti he vetäytyivät suudelmasta, hymyillen. Namjoon rikkoi hiljaisuuden.
"Välillä mä mietin että mitä mä oon tehny ansaitakseni sut."
Jimin punastui kevyesti ja piilotti kasvonsa Namjoonin paitaan.
"Mä olin jo ehtiny unohtaa miten siirappinen sä oikeesti olet", hän mumisi. Namjoon naurahti pehmeästi, ja Jimin tunsi rakastuvansa häntä käsivarsiensa suojassa pitelevään mieheen taas hieman enemmän.

Juna lähti liikkeelle raiteilla Jiminin takana. Jimin tarttui kevyesti Namjoonin takin selkään, onnellisena siitä, ettei hänen tarvinnut olla junan kyydissä. Hän hengitti sisäänsä toisen kodikasta tuoksua, johon sekoittui miesten hajuvesi, raikas metsä ja toisen suosikkijuoma, vihreä tee. Ikävä oli ollut valtava viimeisen viikon aikana.  Jimin henkäisi helpottuneena siitä, että sai taas nukkua yönsä Namjoonin halauksessa hiljaisessa ullakkoasunnossa. Namjoon hymyili toisen olemukselle; Jimin piti edelleen kiinni hänen takkinsa selkämyksestä, ja hengitti hitaasti kasvot hänen paitaansa vasten. Jimin oli niin suloinen, että Namjoon pelkäsi sulavansa siihen paikkaan.

"Kulta", Namjoon sanoi hiljaa junan kadottua metsän taa. Asemalaiturilla oli enää muutama ihminen: nuori mies siivosi roskia raiteilta, vanha ruova istui penkillä asemarakennuksen seinän vieressä, ehkä 16 vuotias tyttö seisoi vähän matkan päässä kuulokkeet päässään, ja he kaksi, edelleen toistensa syleilyssä. Kaikki asemalaiturilla olleet olivat jo jatkaneet matkaansa; osa oli noussut junan kyytiin, ja osa oli lähtenyt kohti kaupunkia heidän takanaan.
"Mmh", Jimin äännähti, merkiksi siitä, että oli edelleen hereillä ja kuunteli.
"Meidän pitäisi mennä", Namjoon sanoi, ja vetäytyi halauksesta hieman.
Jimin huokaisi hieman, mutta vetäytyi itsekin. Hän otti toisella kädellä kiinni Namjoonin kädestä, ja kurkotti toisella kohti matkalaukun vetokahvaa. Namjoon ehti kuitenkin ensin, ja nappasi matkalaukun itselleen.
"Matkalainen on hyvä ja seuraa", hän sanoi ja hymyili. Jimin hymyili hänelle takaisin, ja lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa sormet lukittuna toistensa lomaan.

Pieni, valkoinen ja hyvin, hyvin iloinen koira tervehti paria, kun he astuivat asuntonsa ovesta sisään.
"No hei, pikkuinen, hei! Oliko sulla ikävä mua? Oliko? Joo, mulla ainakin oli", Jimin lepersi koiralle, ja kyykistyi rapsuttamaan koiraa, joka melkein kaatui heiluttaessaan häntäänsä niin innokkaasti. Jimin naurahti, ja nousi seisomaan ottaakseen takin ja kengät pois. Nyt koira siirtyi hyppimään Namjoonin jalkoihin.
"No hei vaan", Namjoon sanoi hymyillen, ja nosti koiran syliinsä. "Eihän siitä olekaan kuin tunti kun mä lähdin." Koira ei välittänyt Namjoonin kommenteista, vaan nuolaisi hänen nenäänsä. Naurahtaen Namjoon laski koiran takaisin lattialle, ja se kipitti olohuoneeseen Jiminin perässä. Namjoon seurasi perheen pienintä, ja istahti sohvalle.

Jimin kierteli asunnossa hetken; hänelle oli jäänyt tavaksi tarkistaa, että kaikki kotona oli kuin pitikin. Kierrettyään asunnon Jimin käveli ulos makuuhuoneesta, ja istahti Namjoonin viereen sohvalle.
"Onko seinät vielä paikallaan?" Namjoon kysyi vitsaillen.
Jimin näytti kieltä, mutta vastasi hymyillen: "Näyttäisivät olevan."
Hymyillen Namjoon veti Jiminin kainaloonsa, ja suukotti tämän päälakea. Jimin sulki silmänsä onnellisena, ja nautti hetkestä.

[jm p.o.v]

Koti Namjoonin kanssa oli hänen turvapaikkansa tässä maailmassa. Tumma puulattia, vaaleaa puuta olevat huonekalut, luonnonvalkea sohva ja kasvit ikkunalaudalla tekivät tilasta kotoisan. Siellä oli rauhallinen ilmapiiri, siellä tuoksui aina hennosti metsältä. Ullakkoasunnon keittiö oli kotoisa, ja pienen makuuhuoneen lattiapinta oli lähes kokonaan suuren parisängyn peitossa. Asunto oli kaikkea, mitä Jimin osasi toivoa, ja vielä enemmänkin, kun hän sai asua siellä pienen perheensä kanssa. Asunto oli korkealla kaupungin hälinän yläpuolella, ja parvekkeelta alas katsoessa ihmiset näyttivät pikkuruisilta. Aamulla ensimmäisenä ulos katsoessaan näki talojen kattoja ja auringonnousun värittämän taivaan.

Jimin hymyili itsekseen, kun Namjoon ajatuksissaan alkoi leikkimään hänen sormillaan. Hetken hän vain katsoi, kun Namjoonin pidemmät sormet leikittelivät hänen omillaan, kunnes pysäytti liikkeen lukitsemalla heidän sormensa. Namjoon käätyi katsomaan nuorempaa, joka katsoi häntä suoraan silmiin, hymyillen.
"Musta on ihanaa olla kotona", hän sanoi hiljaa.
"Musta on ihanaa että sä oot kotona", Namjoon vastasi. "Täällä oli aika yksinäistä."
"Mulla oli ikävä sitä että me vaan ollaan", Jimin jatkoi. "Oli aika kurjaa mennä nukkumaan yksin."
"Mulla oli sentään Paris, mutta ei se sua korvaa", sanoi Namjoon, viitaten pieneen valkoiseen koiraan, joka oli käpertyneenä heidän jalkoihinsa, kuin varmistaakseen, etteivät he lähde mihinkään. Jimin hymyili Namjoonin sanoille, ja painoi pikaisen suukon tämän huulille.
"Meen parvekkeelle, tuutko mukaan?" Jimin kysyi. Namjoon nyökkäsi, ja he nousivat ylös. Paris nousi istumaan, ja seurasi heidän liikkeitään tarkkaavaisesti. Nähdessään heidän avaavan parvekkeen oven, koira tassutteli heidän perässään parvekkeele, ja asettui makaamaan oven viereen asetetulle matolle.

[authors p.o.v]

Jimin ja Namjoon asettuivat parvekkeella olevalle harmaalle sohvalle mukavasti. Namjoon makasi selällään, ja Jimin hänen päällään nojaten päätään hänen rintakehäänsä. He juttelivat kaikesta maan ja taivaan välillä, vaihtoivat monta suudelmaa, ja ihan vain kuuntelivat toistensa hengitystä.

Monen tunnin kuluttua, kun aurinko oli jo melkein laskeutunut taivaanrannan taa, Namjoon katsoi Jiminiä silmiin.
Se katse oli hyvin rakastava, aivan kuin Jimin olisi maailman tärkein. Ja sitä Jimin Namjoonille oli.
Maailman tärkein, suloisin, arvokkain, rakkain.

Sen Namjoon sanoi Jiminille, ja tunsi hänen sulavan vasten kehoaan. Auringon valo oli kultainen, ja se värjäsi Jiminin vaaleat hiukset, hänen kasvonsa ja sai hänet näyttämään jumalalliselta Namjoonin silmissä.
Senkin Namjoon kertoi Jiminille.
Jimin kertoi Namjoonille rakastavansa tätä.
Ja Namjoon sanoi tunteen olevan molemminpuolinen.