BTS ONESHOTS (FIN)

jihope - sunshine and his flower

Kaikilla on huonoja päiviä. Jiminillä niitä vain tuntui olevan enemmän kuin muilla. Hän saattoi herätä aamulla iloisena, aivan normaalisti, ja sitten tulla surulliseksi aivan pienestä asiasta, kuten tuulesta ulkona tai lusikan tippumisesta lattialle. Sen jälkeen iloisen tunteen takaisin saaminen oli mahdotonta. Kaikkein eniten Jiminä ärsytti se, ettei hän voinut asialle mitään. Se haittasi kaikkien muidenkin päivää, ei vain hänen omaansa.
Kaikki kuitenkin muuttui niissä eräissä juhlissa, joihin Jimin oli mennyt. Hänen eri koulua käyvällä tutullaan, Hongbinillä, oli syntymäpäiväbileet ja Jimin oli kutsuttu mukaan. Hän oli onnistunut pitämään iloisen fiiliksensä yllä koko päivän, ja oli innoissaan juhlista. Hänen saavuttuaan paikalle kaikki sujui hyvin, hän onnitteli Hongbiniä ja sai käteensä mukillisen terästettyä boolia, ilta oli vielä nuori ja kaikilla oli hauskaa.
Sitten tapahtui jotain, joka sai Jiminin jälleen alakuloiseksi. Ei, hän ei nähnyt exäänsä, kukaan ei levitellyt hänestä juoruja eikä kukaan tullut haukkumaan häntä tai häätämään juhlista. Hän vain kompastui ja kaatoi pinon käyttämättömiä muovimukeja lattialle. Siinä kaikki. Ei mitään sen vakavampaa. Mutta Jimin koki epäonnistuneensa kaikessa ja tehneensä suuren virheen. Hän istui sohvalle ja painoi päänsä polviin toivoen, että voisi kadota paikalta. Se vain, ettei kukaan muu edes huomannut hänen kaataneen mukeja. Aikaisemmin saapuneet olivat jo kokeneet boolin terästävien aineiden vaikutuksen, ja myöhemmin tulleet olivat kovaa vauhtia menossa samaan tilaan.

Jimin istui sohvalla ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja havahtui vasta kun joku laittoi kätensä hänen käsivarrelleen.
"Ootko sä okei?", kysyi Jiminille tuntematon poika, tummissa silmissään lempeä katse.
"Joo oon mä", Jimin hymyili hieman, jotta toinen ei huomaisi hänen alakuloaan.
"Sä näytät vähän... surulliselta", sanoi tuntematon poika varovasti.
"Mä olen ihan okei, mä pärjään kyllä", vastasi Jimin. Toinen poika liu'utti kätensä hitaasti omaan syliinsä. Hän oli hetken hiljaa ja kysyi sitten:
"Haluaisitko sä tulla ulos? Siellä ois ehkä helpompi olla."
Jimin mietti hetken, mutta teki sitten päätöksensä.
"Joo voin mä tulla."
Tuntematon poika ojensi kätensä ja Jimin tarttui siihen. Käsi Jiminin kädessä tuntui lämpöiseltä ja turvalliselta. Hän seurasi poikaa eteiseen, jossa he laittoivat kengät jalkaansa ja menivät sitten ulos, koskaan päästämättä irti toistensa käsistä. He kävelivät Hongbinin omakotitalon takapihan reunalla olevaan pihakeinuun ja istuivat siihen, vierekkäin.

Kesäilta oli lämmin ja kaunis. Pilvet purjehtivat taivaankannella, jonka värit alkoivat vähitellen taittua sinisestä violettiin ja siitä pinkkiin. Lopulta hiljaisuus rikkoutui.
"Mun nimi on Hoseok. Mikä sun nimi on?"
"Jimin"
Hoseok nyökkäsi, ja silitti ajatukissaan Jiminin kämmenselkää peukalollaan. Jimin värähti ja Hoseok sanoi nopesti:
"Äh sori, me voidaan kyllä varmaan jo päästää ir-"
"Eikun näin on hyvä. Tai siis uh.. mulla on niinku.. parempi olo tai jotain kun pidät mua kädestä", Jimin takelteli ja puristi Hoseokin kättä tiukemmin. Hoseok hymyili ja nyökkäsi puristaen Jimin kättä lempeästi. Jimin hymyili hänelle takaisin, kukaan ei ollut koskaan ollut näin kiva hänelle silloin kun hän on alakuloinen.
"Miksi sulla oli paha mieli?"
"Kun.. en mä oikeen osaa selittää sitä. Ei kukaan ymmärrä kun mä kerron."
"Mä voisin haluta olla poikkeustapaus"
Jimin punastui, kuinka nopeasti ihminen voikaan ihastua? Eikö jossain joskus sanottu että siihen menee useampi kuukausi? Eihän se voi tapahtua näin nopeasti?
"Okei no..", Jimin aloitti. "Mulla on sellanen vika päässä että mä tuun surulliseks tosi pienistä asioista, enkä mä voi sille mitään. Mä saatan vahingossa vaihtaa telkkarikanavaa tai katkasta musiikin ja tulla siitä surulliseks. Mä en yhtään tiedä mistä se johtuu mutta sitten mä vaan surullinen eikä sille voi mitään."

Hän vilkaisi Hoseokia hermostuneena, tässä kohti ihmiset yleensä pyörittävät silmiään ja sanovat jotain, kuten "mä luulin et tää ois oikeesti jotain vakavaa" tai "oikeesti? kerjäätsä huomioo?" Mutta Hoseok, Hoseok oli poikkeus. Ilkeiden lauseiden sijaan hän kysyi: "Voisinko mä auttaa sua jotenkin, että olisit taas ilonen? Näin sut illalla ennenku menit siihen sohvalle ja vaikutit aika suloselta ilosena."
Jimin katsoi Hoseokia hämmentyneenä.
"Uskotko sä mua?"
"Tottakai uskon. Miks en uskois?"
"Nokun.. ihmiset yleensä sanoo et mä vaan kerjään huomioo"
"Miks ihmessä ne niin ajattelee?"
"En mä tiedä, kai siks ku tuun surullikseks niin pienistä jutuista ettei kukaan ees huomaa"
"Hmh", hymähti Hoseok. "Kyllä mä uskon sua. Et vaikuta ilosemmalta ku sisällä, ehkä ihan pikkusen sen jälkee ku pyysit mua pitään sua kädestä ja suostuin. Etkä haise alkoholilta eli et varmaan oo laskuhumalassa tai hankkimassa panokamua, ellet sitten tykkää panna humalaisia. Mä en tosin ole humalassa, mutta ymmärrät varmaan pointin."
"Kiitos ei", sanoi Jimin.
"Miks en siis uskois sua?"
"Äh.. en mä tiiä. Kait mä vaan oon tottunu siihen ettei mua uskota ku kerron."
Jimin katsoi Hoseokia ujosti.
"Kiitos kun sä uskot mua"
Hoseok hymyili lämpimästi ja sanoi:
"Eipä mitään. Onks sulla joku tapa jolla tulisit taas iloseks? Haluisin nähä sut ilosena"
Jimin punastui hieman ja vastais:
"No siis.. ei mitään erityistä, joskus taisin tulla vähän ilosemmaks ku lauloin."
"No laula sitten jotain, mä haluan kuulla!"
Hoseok sanoi rohkaisevasti.
Jimin nyökkäsi ujosti ja alkoi laulaa hiljaisella äänellä.

"I tought that I've been hurt before
but no-one's ever left me quite this sore
Your words cut deeper than a knife
now I need somone to breath me back to life"
Jimin yllätykseksi Hoseok jatkoi laulua.
"Got a feeling that I'm going under
But I know that I'll make it out alive
If I quit calling you my lover
Move on"

Jimin yhtyi Hoseokin lauluun kertosäkeeseen.
"You watch me bleed until I can't breathe
Shaking, falling onto my knees
And now that I'm without your kisses
I'll be needing stitches
I'm tripping over myself
Aching, begging you to come help
And now that I'm without your kisses
I'll be needing stitches"

He päättivät laulun kertosäkeen jälkeen, ja Jimin katsoi Hoseokia.
"Säkin tiiät ton laulun?"
Hoseok nyökkäsi ja hymyili.
"Tuntuuko paremmalta?" Hän kysyi.
Jimin tutkiskeli päätään hetken, ja vastasi.
"Joo, itseasiassa tuntuu. Kiitos", hän sanoi ja hymyili.
"Haluatko sä mennä sisälle?" kysyi Hoseok.
"Voidaan me mennä. Mutta.. voisitko sä pitää mua kädestä? Se sillai.. vähän helpottaa. Äh eikö tää oo ihan hassua ku tiiän vaan sun nimen ja ollaan puhuttu kymmenen minuuttia ja laulettu vähän?"
Hoseok hymyili ja sanoi:
"Ei se ole "ihan hassua", musta on mukavaa että sä luotat muhun vaikka ei ees tunneta kunnolla. Mä haluaisin kyllä oppia tuntemaan sut."
Jimin hymyili leveästi.
"Kiitos."

Pojat lähtivät yhdessä sisälle, käsi kädessä kuten Jimin toivoi. Sisälle tullessaan he huomasit tunnelman muuttuneen iloisesta hieman rauhallisempaan. Monet olivat kadonneet olohuoneesta, osa todennäköisesti yläkertaan ja osa oli lähtenyt hakemaan lisää juotavaa. Joku oli vaihtanut musiikin siksi aikaa hitaammaksi, ja lattialla tanssi joitakin pariskuntia. Jimin ja Hoseok seisoivat huoneen reunalla käsi kädessä ja katselivat tanssivia pareja kappaleen loppuun asti.
"Uh.. haluaisitko sä tanssia?", kysyi Hoseok hieman hermostuneena.
"Joo, tottakai! Tai siis uh voidaan me tanssia.", Jimin sanoi hieman yllättyneenä.

Seuraavakin kappale oli hidas, ja lattialle ilmeistyi muutama muukin pari edellisten ja Hoseokin ja Jiminin lisäksi. Laulaja lauloi rakkaudesta rauhallisiin säveliin nojaten ja Hoseok irrotti varovasti kätensä Jiminin omasta. Hän asetti kätensä varovasti Jiminin vyötärölle, aivankuin pelkäisi tämän menevän rikki. Jimin hymyili eleelle varovasti, ja nosti omat kätensä Hoseokin olkapäille. He keinuivat hitaasti pyörien kappaleen mukana, ja Hoseok painoi Jiminin varovasti lähemmäs. Jimin painoi päänsä ujosti Hoseokin rintakehälle, ja Hoseok kietoi kätensä tiukemmin Jiminin ympärille. Jimin tunsi, kuinka ne pienet surullisuuden rippeet valuivat pois heidän tanssiessaan toistensa syleilyssä. Hän ymmärsi, ensimmäistä kertaa, että hän ei ollut tehnyt mitään väärin. Mukien kaataminen ei ollut mikään rike, josta rangaistaan. Jotenkin Hoseokin läheisyys ja lämpö auttoi häntä ymmärtämään sen. Musiikki hiljeni ja hitaasti Hoseok vetäytyi kauemmas. Jimin kuitenkin painoi hänet takaisin, ja sanoi sitten ujosti:
"Ethän sä mene minnekkään? Mulla on tosi hyvä näin."
"En mä ole menossa minnekkään", hymyili Hoseok, "mutta auton ovien paukkeesta päätellen ne jotka lähti tuli takaisin juomien kanssa joten musiikki vaihtuu enkä haluais jäädä alle."
"Voidaanko me mennä jonnekkin? Vaikka juttelemaan?"
"Mennään alakertaan, siellä on sellanen oleskeluhuone."

Jimin ja Hoseok menivät alakertaan, jälleen käsikädessä, ja istuivat pehmoiselle sohvalle. He juttelivat kaikesta, perheistä, kavereistaan, koulusta ja tulevaisuudesta. Molemmat tunsivat, että tilanne oli tärkeä ja erikoinen, ja siihen luottaen he kertoivat itsestään. Ja siitä se alkoi; tarina auringosta ja hänen pienestä kukkasestaan.
Hoseok oli Jiminin aurinko; hän valaisi ne hetket, jotka tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, auttoi ymmärtämään surua ja valaisi Jiminin maailmaa.
Jimin oli Hoseokin pieni kukkanen; hän kukki onnellisuudesta ollessaan Hoseokin seurassa, hänen mielialansa parani heti Hoseokin saapuessa. Hän toi Hoseokille sen onnen, kun näkee miten toinen oikeasti pitää sinusta ja näyttää sen.

Aurinko ja kukkanen. He olivat tarkoitetut toisilleen, aivan alusta saakka. He itse huomasivat sen suudellessaan oleskeluhuoneessa, kun Jimin istui Hoseokin sylissä ja kuljetti käsiään varovasti vanhemman hiuksissa, kun Hoseok tunsi Jiminin rentoutuvan suudelmaan hänen sylissään. Se suudelma oli lupaava, ja paljon kauniimpi kuin yksikään siinä huoneessa aikaisemmin jaettu suudelma.
Lupaava, pehmoinen, turvallinen.

Jotain uutta jälleen ^3^ mulla on muutama tarina varastossa oottamassa että julkasen ne, ja kesälomaki onneks alkaa kohta ni ehkä ehtii kirjotella enemmän!
Jiminin ja Hoseokin laulama kappale on muuten Shawn Mendesin Stitches :)

näkyillään~
-maanantai