BTS ONESHOTS (FIN)

namjin; kiitos että sä pidät mua sylissä

tarinassa kuvaillaan ahdistusta, jos sellaiset asiat ahistavat sinua, luethan omalla vastuulla! :)

Namjoon käveli täyttä kävelykatua ripeästi eteenpäin kädet takin taskuissa ja katse maassa. Hän ei nostanut katsettaan kertaakaan, keskittyi vain kuulokkeistaan soivaan musiikkiin ja käveli eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista kuitenkaan näyttämättä siltä että haluaisi vain juosta pois.

Totuushan oli se, että Namjoon todellakin halusi juosta pois. Hän tunsi kuinka ahdistus puristi hänen rintaansa vaatien päästä ulos jollain keinolla. Jos Namjoon tietäisi, että millä, hän helpottaisi hermostunutta oloaan samantien.
Mutta hän ei tiennyt. Hän oli kuitenkin oppinut, että kun ahdistus uhkaa ottaa vallan hänestä, paras keino on laittaa kuulokkeet päähän ja keskittyä vain yhteen asiaan.

Namjoon ei osannut kuvailla ahdistusta siitä kysyvälle. Se oli kuin tunne, joka alkaa rinnasta ja leviää polttavana ja lamaannuttavana aaltona jokaiseen ruumiinosaan. Se oli kuin energia, joka vapautuu nopeasti, mutta ei löydä tietä ulos vaan jää kehoon. Se tuntui siltä, että hänen rintansa räjähtäisi polttavasta tunteesta ja virtaavasta energiasta, joka halusi ulos keinolla millä hyvänsä.

Namjoon puhalsi ilmaa hitaasti ulos keuhkoistaan ja hidasti hieman tahtiaan. Hän hengitteli hitaasti sisään ja ulos, ja tunsi poltteen hieman helpottavan.
Tuntematon ohikulkija osui huomaamattaan Namjoonin käsivarteen ja Namjoon tunsi kaiken työnsä valuvan hukkaan. Polttava energia palasi entistä pahempana puristamaan rintakehää. Tuntemattoman kosketus, pakene välittömästi! Tuntemattoman kosketus, pakene välittömästi, Namjoonin pään sisällä olevat kellot hälyttivät. Namjoon ei enää pidätellyt itseään vaan pinkaisi juoksuun, mahdollisimman kauas ihmisistä, kaikesta mitä voi koskea ja kaikesta minkä voi tuntea.

Juostuaan jonkin aikaa täyttä vauhtia eteenpäin Namjoon pysähtyi tuttuun risteykseen. Jos hän nyt kääntyisi vasemmalle, hän pääsisi kodin turvaan. Eteenpäin jatkettaessa matka päättyisi läheiseen markettiin. Valinta oli helppo, ja Namjoon spurttasi uudelleen, kohti kerrostalon alaovea. Hän kiskaisi oven auki, ja juoksi suoraan portaisiin edes harkitsematta hissin käyttämistä. Kuin huomaamattaan Namjoon oli jo saapunut kuudenteen kerrokseen, kotinsa oven taa. Haparoivin käsin hän kaivoi avaimia taskustaan, ja avasi oven nopeasti. Muutamassa sekunnissa Namjoon oli sisällä ja ovi pamahti kovaäänisesti kiinni hänen selkänsä takana.

Vasta oven sulkeuduttua Namjoon tajusi, kuinka hengästynyt hän oli. Juostuaan vähintään kilometrin ja sen jälkeen vielä portaat kuudenteen kerrokseen ei ollut ihmekään että happi ei kulkenut tarpeeksi nopeasti. Namjoon lysähti lattialle selkä ovea vasten, painoi pään polviinsa ja huohotti pää painuksissa.
"Namjoon? Oletko sä okei?" Namjoon kuuli tutun äänen kysyvän.
Namjoon nyökytteli nopeasti vastauksissa, pää edelleen painuksissa. Kyyneleet uhkasivat karata hänen silmänurkistaan, eikä hän halunnut kenenkään näkevän kosteita silmiään.
Hän havaitsi tutun leveäharteisen hahmon kyykistyvän viereensä ja ottavan varovasti lippiksen hänen päästään nähdäkseen kasvot paremmin. Namjoon kuitenkin painoi päänsä syvemmälle piiloon. Tuttu kämmen painui pehmeästi Namjoonin olkapäälle, mutta Namjoon säpsähti kosketusta hengitys pysähtyen.
"Namjoon? Mikä sulla on?" kysyi Jin huolestunut ilme kasvoillaan.
Namjoon puhalsi hitaasti ilmaa ulos keuhkoistaan nostamatta katsettaan. Hän tunsi kuinka kyyneleet purkautuivat valuen poskilta leualle, josta ne putosivat pisaroina lattialle Namjoonin jalkojen väliin. Hengitys väristen Namjoon hengitti hitaasti sisään ja ulos.
Jin nousi varovasti ylös, tarkoituksenaan antaa Namjoonin selvitellä ajatuksiaan itsekseen ennenkuin tämä kertoisi, mikä on hätänä.

Hänet pysäytti kuitenkin Namjoon, joka otti häntä kädestä. Namjoon katsoi Jiniä silmiin, kyyneleet edelleen valuen.
"Älä.. jätä mua yksin", Namjoon sanoi ääni väristen.
Sanaakaan sanomatta Jin istui lattialle Namjoonin viereen. Hän avasi kätensä, ja Namjoon kiipesi hänen syliinsä istumaan. Jin kietoi kätensä poikaystävänsä ympärille ja antoi tämän itkeä olkapäätään vasten.
Namjoon painoi kasvonsa toisen kaulaan ja antoi itsensä itkeä kaiken ulos, Jinin silittäessä hänen selkäänsä hellästi. Nyyhkytykset täyttivät huoneiston, ja Jin piti sylissään istuvaa värisevää hahmoa tiukasti lähellään. Hän ei tiennyt miten voisi auttaa toista, mutta pyrki tekemään parhaansa Namjoonin olon helpottamiseksi.

Siinä sylissä Namjoonin oli hyvä olla, ja hän tunsi kuinka ahdistuksen tunne hiipui hiljalleen valuvien kyyneleiden ja hellien silitysten myötä. Varovasti hän nosti katseensa Jinin kasvoihin. Jin pyyhkäisi kyyneleet Namjoonin poskelta peukalollaan, silittäen hänen selkäänsä toisella kädellään.
"Onko sulla parempi olo nyt?", kysyi Jin hiljaisella äänellä.
Namjoon nyökkäsi vastaukseksi, uskaltamatta vielä luottaa ääneensä.
Hän painoi katseensa alas, ja nypläsi paitansa helmaa. Jin istui hiljaa lattialla Namjoon sylissään ja odotti, että toinen olisi valmis kertomaan mikä oli vialla.
"Mä.. mua..", Namjoon aloitti. Jin silitti Namjoonin selkää rauhoittelevasti.
"Mua ahistaa ihan kauheesti", Namjoon puuskahti.
"Tai.. ei mua enään ahista.. niin paljoa", Namjoon takelteli ja nosti katseensa hymyillen varovasti. Jin katsoi Namjoonia lempeästi ja nosti kätensä silittääkseen Namjoonin poskea. Namjoon laski katseensa hennon punan noustessa poskilleen, kun Jinin käsi silitti hänen kasvojaan varovasti.
"K-kiitos", Namjoon takelteli. "Kiitos että sä pidät mua sylissä kun mulla ei oo hyvä olla."