You And Me - Together

Luku 17 ~ "Ainakaan en saanu toistamiseen turpiini"

Martinuksen nk

"Nonii, sä näytät jo vähän paremmalt", Marcus naurahti, minkä jälkeen avasi Jokien kodin ulko-oven. Poika päästi minut edellään sisälle tullen itse perässä ja sulkien oven.

"No? Miten meni?" Nellin utelias ääni kuului olohuoneen suunnalta eikä mennyt montakaan sekuntia, kun tuo vaaleahiuksinen sinisilmä ilmestyi eteiseen. Tyttö näytti vähän liiankin uteliaalta seisoessaan oviaukossa hiukset sotkuisella nutturalla ja kädet ristittynä rinnalleen. Alahuuli päätyi hampaideni väliin, ja mieleni teki irvistää, kun maistoin edelleen tupakan kitkerän maun suussani.

"Ainakaan en saanu toistamiseen turpiini", naurahdin kuivasti ja riisuin takin päältäni, minkä jälkeen tungin hanskat ja pipon sen hihaan. Ripustin palttooni naulakkoon ja siirryin hieman, jotta hätäinen veljeni pääsisi tunkemaan ohitseni peremmälle lämpimään taloon.

"No se on positiivinen asia", tyttöystäväni totesi olkiaan kohauttaen ja väläytti sydämet sulattavan hymynsä. "Oliks se yks ihan idiootti?" tuo uteli, ja mieleni teki nyökäyttää, mutta päädyin kuitenkin pudistelemaan päätäni. "Okei. Mist te puhuitte?" Nelli jatkoi tenttaamistaan ja lähti seuraamaan minua, kun poistuin eteisestä peremmälle.

"Mistäköhän me puhuttiin? Ei ainakaan siit eilisest", vitsailin, vaikkei asiassa ollut mitään hauskaa. Se sinisilmäinen suomalainen poika suuteli minua, mutta enhän minä nyt sitä voisi ääneen sanoa. Onneksi Marcus oli ainoa, kuka sen näki.

"Heheh, sähän oot vitsikkäällä tuulella", mustiin collareihin ja valkoiseen pitkähihaiseen pukeutunut minua huomattavasti lyhyempi ihminen tokaisi ja tuli edelleen perässäni. Olin matkalla yläkertaan hakemaan villasukkia, koska varpaani olivat aivan jäässä, vaikkemme me Marcuksen kanssa edes olleet kauaa ulkona. Sieltä pienestä suloisesta kahvilasta ei kävellyt kuin vartin verran Nellin luokse, mutta tuossa pakkasessa sekin oli näköjään liian pitkä aika. "Sanoiks sil, et jättää meiät rauhaa, minkä jälkee sit haistatit sil pitkät?" tyttö tiedusteli, ja olin kuulevani pientä huvittuneisuutta tuon äänessä. Voi Nelli, kun vain tietäisit, mitä oikeasti tapahtui. Ei varmasti naurattaisi sen jälkeen.

"Jotain sellasta", mutisin ja vetäisin sängyn päällä levänneet Norjan lipun väriset villasukat jalkoihini. Edda oli kutonut minulle ja Marcukselle sukat, ja pakko myöntää, että ne olivat todella kivat - ja lämpimät.

"Mitä Rasmus sit tuumas siihen?" Nelli halusi tietää lisää minun ja Rasmuksen välisestä keskustelusta. Joo, sen jälkeen, kun olin mielessäni heittänyt pojan syvimpään helvettiin saamatta suutani auki, tuo suuteli minua.

"Ei mitää kummempaa. Pahoitteli kaikkee ja häipy sit", valehtelin ja tunsin piston sydämessäni. Auta armias, jos jäisin nyt kiinni. Sitten se olisin minä, kenet hirtettäisiin kalleuksista lipputankoon.

"Aika outoo. Ei kuulosta lainkaan Rasmukselt", nutturapäinen tyttö pohti ja kurtisti kulmiaan. Nielaisin kauhusta ja olin jo ihan varma, että jäisin nyt kiinni pajunköyden syöttämisestä. "Mut ehkä se tajus, et se oli idiootti eikä kehdannu alkaa haastamaa mitää riitaa", tuo jatkoi pohtimistaan ja kohautti olkiaan. Helpottunut huokaus karkasi huulieni välistä, ja nyökäytin päätäni.

"Ehkä. Ei se sit varmaan ihan tyhmä jätkä oo", kuittailin saaden Nellin tuhahtamaan.

"On se", tyttö tokaisi ja pyörähti ympäri, minkä jälkeen hävisi näkökentästäni aulan puolelle jatkaen matkaansa varmaankin alakertaan, josta kuului tasainen puheensorina. Omatuntoni kolkutti jo nyt niin pahasti, että sortuisin aivan varmasti kertomaan Nellille, mitä oikeasti tapahtui. Pitäisikö minun sittenkin kertoa asioiden oikea laita? Olisiko siitä mitään hyötyä? Ainakaan en tuntisi niin kauheaa syyllisyyttä salailemisesta. Toisaalta, Rasmus oli suudellut myös Nelliä, ja tyttökin salasi asian minulta, joten ihan tasapuolisuuden vuoksi voisin itsekin pitää suuni kiinni. Ja mahdollisesti sitten, kun Nelli saisi joskus tietää asiasta, tuon olisi pakko antaa minulle anteeksi, koska minäkin olin antanut anteeksi.