You And Me - Together

Luku 21 ~ "Oli miten oli, mut mä en puhu"

Nellin nk

"Marcus, et varmana postaa mitää!" huusin ja pinkaisin nauravan pojan perään. Kyseinen ruskeasilmäinen ihminen oli löytänyt yllätykseni kamerarullastaan ja uhkasi nyt kostoksi postata osan kuvista.

"Mitäs maksat, etten postaa?" poika naurahti ja lukitsi itsensä vessaan. Pysähdyin vessan oven taakse ja aloin hakata sitä molemmilla nyrkeilläni.

"Marcus Gunnarsen, et tee sitä", komensin ja jatkoin oven hakkaamista. "Mä lupaan, et oon sul ihan hirveen vihane, jos postaat jonkun niist kuvist", uhkailin saaden vastaukseksi vain naurua.

"Et sä pystyis olemaa mul vihanen", paras ystäväni huomautti ja oli siinä harvinaisen oikeassa, mutta enhän minä sitä voisi myöntää.

"Pystynpäs", tokaisin ja lopetin oven paukuttamisen, jotta saisin laitettua käteni puuskaan. "Ei se tuottais minkäänlaist ongelmaa", jatkoin ja pystyin vain kuvittelemaan, miten Marcus pudisteli hymyillen päätään.

"Mä tiiän, ettet pysty siihen", poikaystäväni veli sanoi, ja pian vessan ovi naksahti auki lukosta eikä mennyt kovinkaan kauaa, kun vaaleahiuksinen virnuileva poika ilmestyi näkökentälleni. Kurtistin kulmiani ja mutristin huuliani, jotta näyttäisin mahdollisimman vihaiselta. Tiesin meinaan jo tuosta ilmeestä, että Marcus oli postannut jonkun niistä kuvista.

"Mä lepyn ainoastaan, jos saan postat sust yht edustavan kuvan", latelin ehtoni, mikä sai Marcuksen virnuilemaan entistä leveämmin.

"Mist sä tiiät, et julkasinks mä ylipäätään mitään?" tuo ihmetteli ja tunki kännykän taskuunsa. Huokaisin syvään ja annoin käsieni valahtaa kylkieni viereen.

"Toi sun ilme kertoo kaiken", tokaisin ja tällä kertaa oli minun vuoroni virnistää, kun puolestaan Marcuksen virne hieman hyytyi.

"Okei okei, mä saatoin postata niist yhden, mut valitsin kaikist parhaimman", ruskeasilmäinen norjalainen laulajapoika luovutti ja nosti kätensä ilmaan. "Mut voithan sä toki antaa sun puhelimen mulle, ni voin räpsiä sulle kivoja kuvia", Marcus naurahti ja kohotti pienesti kulmiaan. Tutkailin mustiin verkkareihin ja harmaaseen t-paitaan pukeutunutta poikaa sinisillä silmilläni ja yritin miettiä, voisiko pojan mielessä olla jotakin kolttosia. Jokin tässä meinaan epäilytti. Miksi Marcus ihan vapaaehtoisesti suostuisi ottamaan minulle epäedustavia kuvia itsestään, koska tietäisi niiden joutuvan Instagramiin? Marcus oli jo kerran postaillut minulta salaa kuvia tililleni, joten ei olisi mahdottomuus, että niin kävisi uudestaankin.

"Pitäskö mun epäillä jotain?" kysyin ja kohotin kulmiani.

"En mä suinkaa tiiä. Miten paljon sä luotat muhun?" norjalainen komea olento uteli puolestaan minulta ja jäi tuijottamaan minua ruskeilla silmillään.

"Äskesen jälkeen hyvin vähän", naurahdin ja kohautin olkiani. Kyllä minä nyt oikeasti luotin Marcukseen aivan täysin, mutta pitäisihän tuota hieman kiusata.

"Jaa, no en mä sitten kerro sulle yhtä juttua", Marcus tokaisi salaperäisenä, kohautti olkiaan ja mitään muuta sanomatta asteli ohitseni. Pyörähdin ympäri ja näin, miten tuo marssi suoraan huoneeseeni eikä edes vilkaissut taakseen.

"Marcus Gunnarsen, minulta et salaile asioita", huudahdin ja lähes juoksin pojan perässä huoneeseeni, jossa kyseinen henkilö istui sängyllä ja katseli minua virnuillen.

"Ainakin se on tullu tänään selväks, et tiiät mun koko nimen", nuori herra Gunnarsen vitsaili ja viikkasi kädessään olevan paidan reppuunsa. Gunnarsenit, mummu ja pappa siis lähtisivät tänään takaisin Norjaan, enkä tiennyt, koska tulisin näkemään heidät seuraavan kerran. "Mut en kuitenkaan kerro", tuo totesi ja nousi seisomaan. Kurtistin kulmiani ja nojasin ovenkarmiin. Pojan salaisuus alkoi kiinnostaa minua entistä enemmän. Olikohan tuolla joku tipu kiikarissa? Ehkä minun pitäisi udella asiasta Martinukselta.