You And Me - Together

Luku 5 ~ "Kyl sä sit oot nero"

Nellin nk

Isä kurvasi kotipihalle, ja heti, kun auto oli täysin pysähtynyt, niin avasin turvavyöni. Vaikkeivat Emma ja Martinus isokokoisia olleetkaan, niin keskipaikalla istuminen oli siltikin melko ahdistavaa: aina kun liikahti, niin tökkäsi jompaakumpaa. Meistä kukaan ei ollut ehtinyt ulos autosta, kun äiti kurvasi punaisella autollaan pihalle ja parkkeerasi isän auton viereen.

"Olkaa sit varovaisii, ku avaatte ovet", isä huomautti ja avasi oven. Miehen olisi kannattanut noudattaa omaa neuvoaan, koska onnistui pamauttamaan oven suoraan äidin auton kylkeen. "Oi voi", Sami parkaisi ja nousi pikavauhtia ulos autosta. Tahaton naurahdus karkasi huulieni välistä, ja kömmin Martinuksen perässä ulos.

"Ei siihen onneksi jäänyt jälkeä", Kjell-Erik sanoi ja kumartui vielä lähemmäs tutkimaan osuman saanutta ovea.

"Ei onneksi", isä naurahti helpottuneena ja pamautti oven kiinni.

"Ja kenen piti avata ovi varovasti", naurahdin ja kävelin Martinuksen perässä takaluukulle, minkä jälkeen avasin sen. Oli lähellä, ettei tummansininen matkalaukku tippunut päällemme, mutta kiitos Martinuksen nopeiden refleksien, tuo sai sen juuri ja juuri kiinni. "Sähän olit nopee", virnistin ja siirryin sen verran, että Marcus mahtui ottamaan laukkuaan takaluukusta.

"Pitäähän sitä prinsessaa suojella", Martinus kuiskasi korvaani saaden minut punastelemaan. Pieni hymy nousi huulilleni, ja tönäisin pojan hellästi kauemmas itsestäni. Tuo ruskeasilmäinen norjalaispoika katsoi minua virne huulillaan, minkä takia naurahdin ja tönäisin poikaa uudestaan.

"Hölmö", naurahdin ja autoin Emmaa ottamaan punertavan laukun pois takaluukusta.

"Ite oot", Martinus valitti ja tönäisi puolestaan minua.

"Et kai sä just tönässy mua?" kysyin dramaattisella äänellä ja tuijotin poikaa suoraan silmiin. Tuo vain naurahti ja kohautti olkiaan, minkä jälkeen lähti kävelemään kohti terassia kiskoen laukkua perässään. "Se oli virhe se", mutisin ja kävelin pikavauhtia Martinuksen viereen ennen kuin tönäisin tuo takaisin.

"No mitä sä nyt törkit mua koko ajan?" vaaleahiuksinen ihminen naurahti ja nojautui minua kohti, ja pian käsivartemme koskettivat toisiaan. Martinus päätti kostaa tönimiseni ja tökkäisi minua lantiollaan sen verran lujaa, että horjahdin hieman. En kuitenkaan saanut tasapainoani korjattua ennen kuin Martinus tönäisi minua uudestaan, ja pian tajusin makaavani kyljelläni lumihangessa. Räpyttelin hetken aikaa silmiäni, mutta repesin kuitenkin nauruun ja kierähdin selälleni. "Sori sori sori. Ei mun ollu tarkotus tönästä sua noin kovaa", Martinuksen hätäinen ääni kantautui korviini ja pian tuo suloisuus ilmestyi näkökentälleni.

"Ei se mitään", sain sanotuksi nauruni seasta.

"Sori silti", poika pyyteli anteeksi ja ojensi kätensä lähemmäs minua. Tartuin siihen lumisella lapasellani, mutta sen sijaan, että olisin itse noussut ylös, niin kiskaisin Martinuksen viereeni. Poika tömähti mahalleen maahan, ja aloin nauraa entistä enemmän. "Heei, mä yritin auttaa sua", poika parkaisi ja yritti pysyä vakavana onnistuen siinä kuitenkin melko huonosti, koska pian tuttuakin tutumpi nauru kantautui korviini.

"Saanks mä nyt kysyy, et mitä ihmettä te teette siellä?" Marcuksen ääni kuului Martinuksen naurun läpi, ja käänsin katseeni tuohon toiseen ruskeasilmäiseen norjalaispoikaan. Kuten arvata saattoi, Marcuksen huulilla oli leveä virne ja tuo katseli meitä kulmiaan kohotellen.

"Otetaan aurinkoo", tokaisin, minkä takia Martinus alkoi nauraa entistä enemmän, ja Marcuskin naurahti päätään pudistellen.

"Siltähän se näyttää", poika virnisteli ja jatkoi matkaansa kohti ovea.