You And Me - Together

Luku 13 ~ Taivaan kirkkain tähti

Nellin nk

Siniset vilkkuvalot hävisivät kulman taa, mutta pillien vinkuna kantautui edelleen korviini. Äiti, isä, mummu ja Maria hyppäsivät saman tien isän mustaan autoon, ja lähtivät ajamaan ambulanssin perässä kohti sairaalaa. En oikeastaan edes tiennyt, mitä oli tapahtunut, koska kaikki tapahtui niin nopeasti. Yhtäkkiä Carl-pappa vain kuukahti, ja sitten ambulanssimiehet olivatkin jo täällä. Eikä mennyt kuin silmän räpäys, kun ambulanssi kurvasi pois pihasta pillit ulvoen. Tämä ei ollut ihan sellainen joulu, kuin toivoin tämän olevan: paljon iloa ja rakkautta. Okei, rakkautta oli, mutta ilo jäi kokonaan uupumaan: äidin ja Marian riitely ja papan äkillinen sairaskohtaus.

"Mennääks sisälle?" Martinus kysyi, ja käänsin katseeni autiosta ja lumisesta tienpäästä vieressäni seisovaan poikaan, joka katseli minua ruskeilla silmillään.

"Ei vielä", kuiskasin ja istahdin alas puiselle portaalle, joka oli aivan jääkylmä ja hieman luminen. Takaani kuului hiljainen huokaus, jota seurasi ääni, joka syntyi oven avaamisesta. Martinus ilmeisesti päätti mennä sisälle ja jättää minut yksin istumaan tänne. Nooh, en voisi syyllistää poikaa siitä, koska olihan täällä todella kylmä, varsinkin kun ei ollut minkäänlaisia ulkovaatteita päällä. Vedin polvet kiinni rintaani, kiedoin kädet niiden ympärille ja laskin pääni niiden päälle. Alahuuli päätyi hampaideni väliin, koska yritin pidätellä kyyneleitä. Ei jouluna kuuluisi itkeä. Jouluna täytyisi pitää hauskaa ja iloita rakkaista ihmisistä ympärillään.

Tunsin jonkun lämpimän kietoutuvan olkieni ympärille, ja ennen kuin ehdin reagoida siihen sen enempää näin sivusilmällä poikaystäväni istahtavan viereeni. Käänsin katseeni tuohon ruskeasilmäiseen norjalaispoikaan ja huomasin tuon kädessä vaaleanpunaisen Niiskuneiti-mukin.

"Tossa", poika sanoi pieni hymy huulillaan ja ojensi mukin, josta nousi höyryä, minulle.

"Kiitos", kiitin ja otin kupin käteeni. Vein sen huulilleni ja kaadoin höyryävän kuumaa nestettä alas kurkustani polttaen tietenkin kieleni. Vein mukin kauemmas itsestäni ja irvistin. "Kuumaa", valitin ja puhalsin mukiin, joka sisälsi glögiä.

"Sori, unohdin varottaa, et se on kuumaa", Martinus pahoitteli, mutta pudistelin vain päätäni. Eihän se nyt tuon vika ollut millään tavalla.

"Ei se mitään", vakuuttelin ja kokeilin onneani uudestaan. Tällä kertaa tosin huomattavasti varovaisemmin enkä polttanut kieltäni toistamiseen. "Olikohan tää viiminen kerta, ku näin papan elossa?" esitin yllättävän kysymyksen, vaikka tiesin, ettei Martinus tietäisi vastausta. Kukaan ei tietäisi. Siltikin minun oli pakko esittää kysymys, koska se oli pyörinyt päässäni jo tovin.

"Mä haluaisin vastata kieltäväst, mut en voi valehdella sulle", minua seitsemän kuukautta vanhempi poika aloitti vakavalla äänellä ja veti syvään henkeä ennen kuin jatkoi: "Mä en tiedä."

"Kukaan ei tiedä", huokaisin ja kohotin katseeni pilvettömällä taivaalla tuikkiviin tähtiin. Haikea hymy nousi huulilleni, kun muistelin, miten olimme Carlin ja Sonjan kanssa katselleet tähtiä. Pappa opetti meille tähtikuvioita, mutta eihän me jaksettu niihin keskittyä. Nyökkäilimme vain ja vannoimme osaavamme ne. "Mut jos oli, niin ainakin Sonja sais seuraa", sanoin hiljaisella äänellä ja käänsin katseeni takaisin Martinukseen, joka oli myöskin kietoutunut vilttiin.

"Niin", poika huokaisi ja hymyili pienesti. Hymyilin tuolle takaisin ja laskin pääni pojan olalle.

"Saako liittyy seuraan?" Marcuksen ääni rikkoi jo tovin kestäneen hiljaisuuden, ja nostin pääni pois Martinuksen olalta, minkä jälkeen vilkaisin taakseni. Siniset silmäni tavoittivat antamaani pyjamaan pukeutuneen pojan, joka piteli sylissään valkoista vilttiä.