Meow Meow~ ||Yoonmin||

17.

-Yoongi-

Kuulin pelkän keittiön kellon tikityksen, ja muutamien autojen ajavan ohi asunnostani. Etsin kädelläni valokytkintä, ja sain kuin sainkin valot päälle keittiöön ilman, että olisin matkalla makuuhuoneestani tänne pudottanut tai rikkonut jotain. Katsoin kelloa seinällä, joka näytti puolta neljää. Olin ottamassa yhtä askelta eteen päin, mutta aikeeni keskeytti ovikellon soitto. Säpsähdin ääntä, ja se sai kylmän väreet kulkemaan ihollani. Ei minulla edes ollut tuon kuuloista ovikelloa, vai oliko? Tuijotin ulko-ovea tarkasti, ja pidätin jostain syystä hengitystäni. Se soi uudestaan. Ovikello tosiaan soi. Puoli neljältä aamuyöstä. Mutta... kuka siellä edes olisi? Tai sitten se oli Jimin? Jimin?! Oliko hän palannut?! Kiirehdin ovelle, tartuin oven kahvaan, ja aukaisin oven vauhdilla, kuitenkin jäämään kulmat kurtussa ihmettelemään, kun en nähnyt ketään. Kummastuneena suljin oven, mutta säpsähdin, kun kuulin jotain.

"Täällä." Kuului tutun kuuloinen kuiskaus korvanjuuressani, ja kylmät väreet kulkivat ihoani pitkin. Käännyin äkkiä ympäri, mutten nähnyt ketään.

"Takanasi." Kuului, ja käännyin taas ympäri, ottaen äkkiä pari askelta taakse päin. Joku mustaan pukeutunut mies, jolla oli peitetyt kasvot, piti asetta Jiminin leuan alla, ja tuijotti ilmeisesti minuun päin, kuin odottaakseen jotain. Huomasin kyyneleitä valuvan Jiminin poskilla, ja tuo tuijotti minua peloissaan. Nielaisin kuuluvasti, ja räpyttelin silmiäni muutaman kerran.

"Ole kiltti... teen mitä vain, kunhan et tee hänelle mitään." Ääneni kaikui jostain syystä asunnossa, ja katsoin miestä anelevasti, jonka kasvoja en kuitenkaan nähnyt. Mies pudisti päätään, eikä lopettanut sitä, pudisteli vain.

"I-ihan mitä vain." Sanoin, ja otin yhden, epävarman askeleen eteenpäin, miehen pää lopettaen pudistelun. Mies käänsi katseensa minusta Jiminiin. Jimin sulki silmänsä tiukasti kiinni. Hetkessä huomasin, etten enää edes seisonut talossani. Seisoin keskellä mustaa. Ympärilläni ei ollut muuta kuin mustaa. Pelkkää pimeyttä. Pyörin hitaasti kerran ympäri, ja kun huomasin taas kaksi henkilöä, musta pukuinen veti liipaisinta, ja Jimin putosi lattialle, mies häviten ilmaan savun tapaisena.

-

"Jimin!" Huudahdin, nousten äkkiä istuma-asentoon sängylläni. Katsoin hädissäni ympärilleni, mutta näinkin vain makuuhuoneeni. Se oli painajainen. Kolmannen kerran. Olen jo kolmena yönä peräkkäin nähnyt samankaltaista painajaista, missä Jiminille tehdään jotain traagista, jonka jälkeen herään hirveässä hiessä, tajuten kaiken olevankin vain painajaista.

Pyyhin hikeä otsaltani, ja hämärässä etsin puhelimen käteeni aukaisten sen, ja sulkien suoraan silmäni kirkkaalta valolta, ja hetken totutellen siihen. Sen jälkeen katsoin kelloa, joka näytti vasta noin viittä aamuyöstä. Huokaisin, ja hieraisin nopeasti väsyneitä kasvojani, ennen kuin nousin sängystä puhelin kädessäni, ja aloin kävellä sytyttämään valoja asuntooni, kun ulkona oli vielä sen verran hämärää.

Laitoin Seokjinille viestiä, että tulisin tänään töihin. Olen valehdellut hänelle nämä päivät että olen ollut kipeänä, vaikka oikeasti syyni poissaololle on ollut... Jimin. En vain kestä sitä. En kestä, kun en saa enää nähdä päivittäin hänen hymyileviä kasvojaan, tai kuulla hänen suloista puhetta ja nauruaan. Se tekee minulle suorastaan kuolemaa. Tuntuu kuin elämänhaluni olisi poissa. Tai ehkä se olikin, mistä sitä tietää.

Jin vastasi minulle melkein heti takaisin, koska tuo oli aina yleensä tosi aikaisin hereillä, ja vastasi myöntävästi. Kahvila aukeaisi kahdeksan aikoihin, ja minun pitäisi olla ainakin puolta tuntia aiemmin siellä, joten on minulla vielä paljon aikaa valmistautua.

-

Kun olin käynyt suihkussa, vaihtanut vaatteet päälleni, syönyt aamupalan ja valmistellut itseni järkevän näköiseksi, kello näytti vähän vaille seitsämää ja ulkona oli jo valoisampaa. Ei se haittaa jos menisin vähän ajoissa. Olisi Jin kuitenkin seitsämän aikoihin siellä, niin kuin yleensä.

Nappasin puhelimen keittiön pöydältä takin taskuuni, ja lähdin eteiseen päin laittamaan kenkiä jalkoihini. Kun sain kengät jalkaan, nappasin myös avaimet mukaani, ja suljin ulko-oven, kävellen autoni luo, ja hypäten kyytiin, lähtien ajamaan kohti työpaikkaani.

Kun saavuin työpaikalle, ajoin auton parkkiin, ja nousin autosta, vilkaisten Seokjinin omaa autoansa omani vieressä. Minähän sanoin, että hän oli jo täällä. Kävelin kahvilan ovelle, ja koputin oveen, Seokjinin tullessa hetken päästä  päästämään minut sisälle.

"Huomenta Yoongi!" Seokjin hihkaisi virkeänä, ja lähti luuttu kädessään takaisin siivoamaan pöytiä.

"Huomenta." Vastasin haukotellen, ja kävelin takahuoneeseen vaihtamaan vaatteeni työasuun. Kun se homma oli tehty, lähdin auttamaan Seokjiniä valmistelemaan kahvilaa valmiiksi ennen sen aukaisua.

"Sinulla näytti tuo flunssa lähtevän nopeasti pois. Ei näytä edes yskittävän. Itsellä kestää nuhat ja kaikki ainakin kuukauden eteen päin." Jin naurahti, mutta käänsi äkkiä päänsä ovelle, jossa kello oven yläpuolella kilahti, ja ensimmäinen asiakas astui sisään. Jin vaihtoi kasvoilleen heti loistakkaan hymyn, ja keskittyi siihen, unohtaen äskeisen aiheen.

"Nopeasti joo..." kuiskasin itselleni hiljaa, ja naurahdin kiusallisesti, samalla lähtien tekemään Jinin pyytämää kahvia asiakkaalle, kun samalla Jin otti vastaan lisää tilauksia uusilta asiakkailta.

-

"Hei Jin..." Aloitin, ennen kuin tartuin kädelläni kahvilan oveen. Jin kohotti katseensa minuun, ja odotti minun puhuvan. En halunnut valehdella hänelle, se olisi väärin. Huokaisin pienesti, ja sanoin asiani.

"En minä kipeä ollut." Sanoin, ja käänsin katseeni Seokjinin kasvoista kohti lattiaa häpeissäni.

"Sitähän minäkin. Mikä sinulla sitten oli?" Käänsin katseeni ihmettelevänä tuohon, ja näin hänen hymyilevät kasvonsa.

"Etkö ole vihainen?" Kysyin kummissani, ja tuo vain pudisteli päätään, ja hymyili entisestään. Seokjin käveli eteeni, ja asetti toisen kätensä olkapäälleni.

"Mikä on?" Tuo kysyi, eikä enää hymyillyt.

"Ei mikään. Halusin vain olla kotona muutaman päivän." Valehtelin, ja olin kääntymässä, muttei tuo päästänyt minua otteestaan.

"Tiedän että sinua vaivaa jokin. Tiedäthän, että voit kyllä kertoa minulle, eikö vain?" Tuo sanoi, ja nyökkäsin pienesti, räpytellen silmiäni etten alkaisi pillittämään tämän edessä yhtäkkiä. Käänsin katseeni pidemmän silmiin.

"Jimin." Muotoilin huulillani, ja vaikka yritin estää, yksinäinen kyynel valui jo poskeani pitkin, peukalollani pyyhkäisten sen pois äkkiä ettei Seokjin näkisi, mutta näki tuo. Jin nyökkäsi ymmärtäväisenä ja veti minut itseään vasten. En pystynyt pidättelemään, vaan purskahdin hiljaiseen itkuun vasten tämän olkapäätä.

"Ei mitään hätää. Kaikki kyllä järjestyy, lupaan sen." Tuo lohdutti, ja niiskaisin pienesti, irtautuen halista.

"Kolme päivää. Lähdin Jungkookin luo katsomaan mitä hänellä oli asiaa, jonka aikana... se oli poissa." Pyyhin kyyneleitä poskiltani, ja tuo nyökkäsi surullisena.

"Ja sen jälkeen, joka yö olen nähnyt painajaisia siihen liittyen. Miten jotain pahaa-"

"Mm..." tuo pyyhki kyyneleitäni, ja katsoi minua syville silmiin."Jos tulisit minun luokseni ainakin pariksi yöksi?" Tuo jatkoi, ja nyökkäsin pienesti, halaten tuota tiukasti. Olin niin onnellinen, että Seokjin oli elämässäni, ilman häntä olisin ihan hukassa...

-

Hh... mun ei pitäs ikinä luvata mitään.😂 Mähän sanoin jo jotain pari viikkoo sit että "julkasen osan ensviikolla" ja tässä ollaan... naaisss. Noh, sainpahan tähän loppuviikkoon julkaistua.😅😅

Tää osa loppu vähän töksähtäen, ja ei tullut yhtä pitkä mitä yleensä, mutta toivottavasti silti tykkäätte, ja jätä ihmeessä vote jos pidit, tai pistä vaikka mielipide kommenteissa.💕💕

Ja haluun muuten kiittää teitä kaikkia noista mun lukukerroista. Yli 7K lukukertoja. Iso kiitos kaikille, en ois uskonu et näin paljoo tulis kun tää tarina on muutenkin niin weird. xd💕