the Pirate's life Maailman ääriin

12. Seppä

Istun hiljaisella käytävällä. Olen istunut jo jonkin aikaa. Nojaan päätäni seinään ja vaihdan asentoa. Takapuoleni on puutunut kauan sitten istuessani kylmällä lattialla. Syy tähän on, että neuvosto aloitti neuvottelun äitini teosta.

En ole nähnyt ketään miehistöstäni. En edes Ethania, vaikka olisinkin odottanut hänen olevan luonani ensimmäisenä. Silti istun yksin.

Aika kuluu eikä ketään näy. Lopulta luovutan ja nousen jaloilleni venyttelemään. Lähden hiukan kankeasti kävelemään käytävää pitkin kohti telakkaa. Tai ainakin luulen pääseväni telakalle tätä kautta.

~•~

-Kapteeni Sparrow! Mikä yllätys, luulimme teidän suorittavan pääsykoetta, telakan työntekijä naurahtaa huomatessaan minut.

-Mitenkäs Blue voi? Kysy sivuuttaen miehen kommentin.

-Se oli kamalassa kunnossa tullessaan ja näin lyhyessä ajassa emme ole saaneet korjattua edes noita reikiä kupeissa, mies tuhahtaa ja palaa laivani luo, jonka kannella ja sivuilla häärii väkeä. Taustalla kuuluu vasaran naputusta, sahan ja höylän ääniä ja miesten matalaa puheensorinaa.

-Arvio, kuinka monta päivää tarvitsette? kysyn ja katselen laivaani arvioivasti.

-Viidestä kahdeksaan päivään, mies vastaa. Kohotan kulmiani yllättyneenä. -Olemme hyviä työssämme, vaikka tämä tapaus onkin hiukan haastavampi. mies vastaa kysymättömään kysymykseeni.

Nyökkään hyväksyvästi.

-Teettekö töitä yötä päivää?

-Riippuu neidin toiveista, mies vastaa ja vilkaisee minua hiukan myrtyneenä, varmaankin olettaen minun laittavan heidät töihin yli ajaksi.

-Haluaisin nukkua yöt hytissäni, sanon yllättäen hänet täysin.

-Sehän sopii. mies hymähtää tyytyväisenä.

~•~

-Laivan kunnostus kestää vielä ainakin viisi päivää, ilmoitan törmätessäni Miloniin matkalla ruokasaliin. Yllätyksekseni mies vain nyökkää ja jatkaa matkaansa mitään sanomatta.

Tuijotan hetken hänen peräänsä ja lopulta käännyn takaisin menosuuntaani.

Lasken miltei tyhjän lautaseni tyhjään pöytään ja istahdan tuolille. Hämmennän lusikallani keittoa, tuntematta nälkää. Saan kuitenkin syötyä pari lusikallista ennen kuin lähden.

Sisälläni velloo tyhjyys, ajatukseni pyörivät isäni suunnitelmassa, äidissä, Milonin oudosta käytöksestä ja Ethanissa, jota en ole nähnyt hetkeen. Ennen kaikkea kaipaan kuitenkin merille. Minun pitää saada ajatukseni selvitettyä.

Löydän itseni harhailemasta satamassa. Merirosvot lastaavat laivoja samaa tahtia kun toiset purkavat saalista.

-Tartteeks neiti jelppii? harvahampainen mies kysyy vasemmalta puoleltani.

-Haluaisin käydä pikku purjehduksella, mumisen haikeana ja katson, kun yksi laiva lähtee lipumaan irti laiturista.

-Ei ne naisii laivaan päästä! mies nauraa käheää nauruaan ja läiskäisee luisevaa polveaan.

Käännähdän miehen puoleen.

-Tiedätkö kuka minä olen? sähähdän ja tuijotan miestä silmät viiruina. Vanhus ei kuitenkaan vaivaudu vastaamaan vaan köpöttelee jo pois päin.

-Sparrow, ehkä sun kannattais kokeilla normaalin naisen elämää, kuulen tutun äänen takaani. Käännän päätäni sen verran, että näen hieman ylleni kumartuvan miehen.

-Normaalin naisen elämää? tuhahdan epäuskoisena. -Sen kun näkisi!

-Oikeasti, edes tänään? Ethan mumisee korvaani ja painaa pian huulensa huulilleni. Vastaan hitaasti suudelmaan ja vetäydyn sitten kauemmas miehestä.

Ethan rypistää hieman kulmiaan käännyttyäni vastakkain hänen kanssaan. Katson tämän kasvoja tutkivasti.

-Onko siitä muka mitään apua? Kaipaan vain yhä enemmän merelle.

-Et sä oo täältä pois pääsemässäkään lähiaikoina, joten mikset yrittäisi? Ethan sanoo ja lähtee sitten satamavarastoja päin. Katson hänen peräänsä kunnes hänen ryhdikäs olemuksensa katoaa varastotaloon.

~•~

Vaellan pitkin katuja. Tutkin ihmisten koteja, tarkkailen lapsia, jotka juoksevat nauraen ohitseni elämässä elämää, jota minulla ei koskaan ollut. Kipeät muistot kartanosta palaavat mieleeni. Olin jo ehtinyt unohtaa kaiken sen, kaikki huudot, kivun ja pelon. Tunnen ensimmäisen kyyneleen vierähtävän poskeltani leualleni.

-Hei, onko kaikki hyvin? pikkuruinen tyttö kysyy ja tarraa kädestäni kiinni. Kyykistyn hänen viereensä ja yritän hymyillä.

-On, olen vain niin onnellinen, puserran sanat ulos suustani. Tytön kasvot valaistuvat hymyyn ja sitten hän jatkaa matkaansa.

Nousen ylös ja jatkan matkaani. Pyyhkäisen kyyneleet pois. Hengitän syvään ja työnnän voimakkaat tunteeni sivuun.

-Neiti, haluatko mittatilaus aseen? kuulen huudon oikealta. Vilkaisen sinne ja pysähdyn sijoilleni.

Seppä, aseseppä. Harkitsemattakaan muuta marssin sisään sepän puotiin.

-Haluan! sanon päättäväisesti. Mies hymyilee leveästi ja alkaa kaivella mittaus välineitään esiin.

-Minkäslaisen tahtoisit?

-Kaksi kevyttä, hyvin tasapainotettua perusmiekkaa. Ja niille huotrat, sellaiset jotka saa selkään.

-Ai niinkuin nuoliviinit? hän kysyy välinpitämättömänä jo tietäen vastauksen. -Se tulee kalliiksi.

-Se ei tule olemaan ongelma. Haluan parhaat miekat mitä olet ikinä tehnyt! sanon päättäväisenä ja nostan käteni ylemmäs jotta mies voisi mitata sen.

-Sitten sinun kannattaa varmaan kääntyä mestarini puoleen, hän tekee parhaimmat miekat koko maassa. Harmillisesti hän asustaa...

-Zeinassa, eikö vain? mies nyökkää yllättyneenä. -Hän valmisti ensimmäiset miekkani, mutta ne katkesivat hiljattain. Ne alkoivat muutenkin olla liian kevyet ja lyhyet minulle.

-Sitten minä teen parhaani, voitko allekirjoittaa tämän? mies ojentaa minulle lapun. "Miekkojen varaus". Allekirjoitan paperin ja ojennan sen takaisin miehelle. Hän vilkaisee sitä ja miehen kulmakarvat nousevat ylemmäs.

-Sparrow? Kunnia tavata! mies hihkaisee ja ojentaa nyt kätensä. -Olen Mitch O'Maley.

Tartun Mitchin karkeaan käteen. Hymy levenee kasvoilleni.

-Hienoa asioida kanssasi, milloin ne ovat valmiit?

-Anna minulle kaksi viikkoa, Mitch sanoo varmana ja alkaa sitten penkoa kaappejaan ottaen esille teräsharkkoja ja muuta. Hymyillen peräännyn ovelle ja astun takaidin kadulle. Painan mieleeni sepän sijainnin ja lähden sitten suunnistamaan linnalle.