the Pirate's life Maailman ääriin

13. Meri

"Normaali" elämä on tylsää. Joka aamu herättyäni omasta hytistäni Bluelta, laahustan saliin syömään. Sitten käyn kaupungilla katselemassa ihmisiä, tutustumatta juuri kehenkään. Saatan käydä juttelemassa hetkisen Mitchin kanssa, mutta hänellä on aina kiireitä tilauksiensa kanssa. Ethania ja Milonia ei ole näkynyt, ja linnalla kysyessäni heidän kerrotaan aina olevan Neuvoston kokouksessa. Vapaa-ajallani, jota on paljon, lueskelen kirjoja tai vaeltelen ympäri Colérea. Kävin kerran jopa rantaluolassa, josta hyökkäsimme merirosvokaupunkiin.

Huomasin silloin luolan seinänvierustalla kivilaatan. "Kaappari kuninkaan muistolle". Luettuani laattaan kaiverretun sotkuisen tekstin kylmät väreet juoksivat ihollani. Mieleeni muistui taistelu, jossa Ethan surmasi oman isänsä. Nousuvesi oli huuhtonut taistelun jäljet ja veren pois kauan sitten, mutta pystyin silti kuvittelemaan elävästi sen päivän.

Niinpä päädyn tänään torille. Harhailen ihmisten joukossa tutkiskellen kojujen tarjontaa. Koju, josta isäni osti minulle hopeisen tikarini, on poissa. Nähdessäni tynnyrikasan olut teltan takana, en voi olla naurahtamatta. Pian kuitenkin nekin muistot mustuvat surulla ja jatkan katse maassa matkaani.

Satun kulkemaan räjähtäneen talon ohi. Siitä on jäljellä vain tummuneet rauniot. En vieläkään tiedä, mitä äidilleni tapahtuu. En ole kuullut mitään hänestä, Ethanista tai Milonista. En ole edes tavannut Anyaa, Hawkia tai ketään miehistöstäni!

Tarvitsen vastauksia kipeästi ja ainut, joka niitä voi minulle antaa, on isäni. Palatessani linnalle, tiedän kuitenkin ettei se onnistu. Viime aikoina kukaan läheisistäni ei ole edes kertonut minulle kuulumisiaan. Oikeastaan viimeksi, kun puhuin edes jollekin heistä, se oli Ethan, joka kehotti minua lopettamaan merelle kaihoamisen. "Et sä oo täältä poiskaan pääsemässä lähiaikoina". Niin hän minulle sanoi.

-Viisi päivää on kulunut, totean itselleni. Se saa päätöksen syntymään mielessäni. Kiihdytän vauhtini juoksuun.

~•~

-Neiti Sparrow! Tulittekin juuri sopivasti, laivanne on lakkapintaa myöten valmis!

-Hienoa, haluan sen heti vesille, vastaan telakka työntekijälle. Marssin hänen ohitseen altaan vierelle. Hyppään laivan kylkeen kaiverretuille tikkaille ja kapuan ketterästi ylös.

Käväisen hytissäni hakemassa hattuni ja samalla silmäilen tyhjän oloista kotiani. Melkein koko saaliimme siirrettiin minulle kuuluvaan holviin heti saavuttuamme telakalle. Jäljellä on vain sellaista tavaraa, jolla voi ostaa tai tehdä vaihtokauppoja huomaamattomasti.

-Avatkaa portit! huudan muillekkin paikalla olijoille poistuttuani hytistäni. Hitaasti portit mereen avautuvat ja suolainen vesi ryöppyää sisään. Blue alkaa hitaasti nousta ylemmäs veden mukana.

-Etsimmekö miehistösi? joku huutaa minulle.

-Etsin heidät itse! vastaan päättäväisenä ja harpon portaat ylös ruorikannelle. Astelen ruorin taa ja lasken käteni koristeelliselle puulle.

-Voi kuinka olenkaan kaivannut tätä, mumisen ja tartun tukevasti kiinni ruoriin. Hitaasti Blue lähtee kellumaan pois telakalta kohti merta. Blue lipuu auringonvaloon ylväänä, uuden veroisena.

Saan laivan ohjattua ongelmitta lähimpään laituriin kiinni. Varmistettuani, ettei se pääse lähtemään omille teilleen juoksen kohti satamavirkailijaa.

-Onko teillä tietoa Blue Rebelin miehistöstä? kysyn hieman töykeästi keski-iän ylittäneeltä mieheltä.

-Blue Rebel? Se Sparrown laiva? virkailija kysyy ja alkaa selata kantamaansa kirjaa. -Tähän ei ole kirjattu kuin kapteenin nimi ja telakalle saapumis päivä.

-Voitteko lähettää viestin, että Bluen kapteeni etsii miehistöään?

-Selvä selvä... virkailija mumisee ja kirjoittaa uuden merkinnän. -Allekirjoittakaa tuohon.

Otan miehen tarjoaman mustekynän vastaan ja kirjoitan nimeni.

-Virallista menoa, ottaen huomioon sijaintimme, mutisen hajamielisenä.

-Kapteeni Seaone haluaa olla perillä laivojen menoista ja tuloista.

Nyökättyäni lähden kohti seuraavaa etappiani.

~•~

-Hei Mitch! Muistatko minut? huufan tervehdykseni astuessani sepän liikkeeseen.

-Sehän on vaativin asiakkaani! hän vastaa tervehdykseen nauraen tultuaan ahjon ääreltä. -Tulitkin juuri sopivasti, sain hetki sitten huotrat valmiiksi.

-Kauanko sinulla menee miekkojen kanssa? kysyn otettuani vastaan miehen ojentamat nahkahuotrat. Vedän ne sukkelasti selkääni ja Mitch alkaa säädellä remmien pituuksia.

-Olen saanut terät jo taottua, mutta kiirettä pitää.

-Onko sinulla nyt paljon kiireellisiä tilauksia? kysyn Mitchin saatua huotrat paikoilleen.

-Ei, vain muutama perusmiekka ja pari erikoisempaa asetta ja esinettä.

-Onko mahdollista, että saisit ne valmiiksi tänään? huomaan Mitchin katseesta, että hän ei ihan pidä aikarajoitteesta.

-Voin yrittää, mutta yksin se on hankalaa...

-Minä voin auttaa sinua! sanon päättäväisenä saaden Mitchin naurahtamaan.

-Voihan sitä yrittää, en kuitenkaan lupaa mitään, mies naurahtaa ja palaa takaisin työpajan puolelle. Seuraan miestä ja katselen kiinnostuneena ympärilleni.

-Kerro, jos tarvitset apua, mumisen tarkkailessani miehen keskittynyttä toimintaa.

Seuraavien tuntien aikana etsin Mitchille työkaluja ja autoin pitämään ahjon kuumana. Lopulta kovan työn ja hikoilun jälkeen saan käsiini kaksi kaunista miekkaa.

-Miltä ne tuntuvat? Mitch kysyy ja pureskelee peukalonsa kynttä.

Teen pari yksinkertaista liikettä ja tunnustelen miekkoja käsissäni.

-Olet tehnyt hyvää työtä, vastaan hymyillen. -Haluan heti testaamaan näitä tosi tilanteessa!

-Valitettavasti minulla riittää vielä töitä tälle päivälle, mutta etköhän sinä jonkun vastustajan löydä! Mitch naurahtaa. -Mutta sitten siitä maksusta.

Irrotan vyöni nahkalenkistä pussin ja heitän sen Mitchille.

-Tulen tervehtimään, kun olen taas täällä! huudan vielä hyvästeiksi ja poistun liikkeestä.

-Hei Sparrow! Tässä on ihan liikaa! Mitch huutaa perääni, mutta heilautan vain huolettomsti kättäni.

Seuraavaksi pitää löytää isäni.